Kåren Kellarin diskoyhteisön sosiaaliset maailmat

Kåren Kellarin asiakkaita voi luokitella esimerkiksi sukupuolen, sukupolven, sosioekonomisen taustan, musiikkimaun tai pukeutumisen mukaan. Yksi vaihtoehto on tarkastella, miten eri tavoin nuoret kiinnittyivät diskoyhteisöön. Millaisia sosiaalisia maailmoja diskossa oli ja miten ne näkyivät vuosina 1969–79?

Tarjoan tässä yhden näkökulman, joka, kuten monet luokittelut, tulee ymmärtää viitteellisenä. Sosiaalisen maailman statuksia on hankala havaita: omissa oloissaan viihtyvä voi kokea kuuluvansa yhteisöön yhtä kiinteästi kuin toinen, joka haluaa mahdollisimman keskelle ihmisiä ja tapahtumia todentaakseen sosiaalisen paikkansa. Unruhin mukaan selvimmin hierarkiassa määräytyvät ylimmät ja alimmat statukset muiden asettuessa näiden ääripäiden väliin.

Sosiaalisen maailman statuksissa on kysymys yhteisöön lukeutuvien ihmisten henkilökohtaisesta kokemuksesta.

Yhdysvaltalainen sosiologi David Unruh jakaa ihmisten sosiaaliset maailmat neljään ryhmään: strangers (muukalaiset), tourists (turistit), regulars (vakiovierailijat) ja insiders (sisäpiiriläiset). Kåren Kellarissa erottuu tulkintani mukaan ulkokehältä keskustaan viisi positiota : satunnaiset asiakkaat, turistit, vakioasiakkaat, vaikuttajayksilöt ja hengaajat.

Satunnaiset asiakkaat ja sosiaalisen maailman ulkokehä

Uloimmaksi Kåren Kellarissa asettui satunnaisten asiakkaiden ryhmä, jonka suhde diskoyhteisöllisyyteen jäi pinnalliseksi ja usein lyhytaikaiseksi. Unruh kirjoittaa, että kaikki yhteisön jäsenet kuuluvat aluksi tähän ryhmään, joka erottui nopeasti vakiokävijöiden silmissä paikkaan kuulumattomaksi. He käväisivät Kåren Kellarissa ehkä tarkoituksenaan kuunnella mielimusiikkiaan tai tavata tuttuja. Usein heidän omin yhteisönsä sijaitsi muualla, ja vieraassa paikassa pistäytyminen oli omiaan vahvistamaan oman paikan merkitystä. Heille Kåren Kellari edusti vastakohtaa, jota he tarvitsivat oman identiteettinsä ja asemansa rakentamiseen. Joillekin satunnaisille asiakkaille ei sijainti ulkokehällä riittänyt ja he alkoivat pyrkiä kohti paikan yhteisöllistä keskustaa. Jos siinä ei onnistunut, Kåren Kellarissa ei viihdytty.
     
Esimerkkinä satunnaisista asiakkaista on vuonna 1957 syntynyt ja oppikoulua käynyt karhulalaismies, jonka omimmat vapaa-ajan paikat sijaitsivat Tampsan tanssilavan nurkilla, yleensä luonnon helmassa oman ystäväporukan kanssa: ”Kun oltiin urheilullisii niin useimmiten ryypättiin urheilukentän reunalla.” Hän kävi joskus Kåren Kellarissa, mutta kokemus diskosta 1970-luvun puolivälissä ei muodostunut merkittäväksi, sillä ei kehuskeltu eikä sitä saa oikein enää palautettua kunnolla mieleenkään. Sen hän muistaa, että Kåren Kellari tuntui 17-vuotiaasta aikuisten paikalta. Satunnaisena asiakkaana hän oli ehkä epävarma paikan käytännöistä. Saattoi olla vaikea hahmottaa, mitä paikassa oli meneillään ja mitä odottaa muilta. Satunnaisten asiakkaiden diskoilu leimaa tietynlainen hämmennys, nolous, disorientaatio, jopa välinpitämättömyys paikan keskeisiä toimintoja kohtaan.
     

Turistit metsästävät elämyksiä

Satunnaisia asiakkaita lähemmäksi sisäpiiriä asettuu turistien ryhmä. Turistit ”matkustivat” Kåren Kellariin tutustumaan itselleen vieraaseen kulttuuriin tavoitteenaan mielihyvä tai kevyt ajanviete. He tiesivät olevansa ulkopuolisia, mutta uteliaita ja kiinnostuneita matkakohteestaan etsien eksotiikkaa ja sellaisia elämyksiä, joita ei heidän arjessaan ollut. Siinä missä satunnainen asiakas nopeasti havaitsi oman orientaationsa ja teki siitä johtopäätökset, turistin sitoutuminen oli intensiivisempää. Toisaalta, kun paikka ei enää kiinnostanut tai viihdyttänyt, diskoturisti oli valmis vaihtamaan sen toiseen. Tarve kertoa kokemuksistaan muille oli tärkeä osa turistina olemisen kokemusta.
     
Turistivierailun lyhytaikaisuus mahdollisti irrottelun ja sen, ettei joutunut kiusalliseen vastuuseen ”yön karnevaalin” aikana tehdyistä, päivänvaloon sopimattomista teoista. Turistina voi kokeilla, miltä tuntuu olla noudattamatta tiukasti arjen konventioita ja sosiaalisia hierarkioita. Kåren Kellarissa oli mahdollista saavuttaa humalatila, joka sekin siirsi turistin arkitietoisuuden ulkopuolelle. Humalan läpi näyttäytyessään turistikohde alleviivasi keinotodellisuutta ja itseriittoista lomamaailmaa, jossa arjen lait ja normit menettivät merkityksensä.

Kåren Kellarissa vierailleet turistit olivat yhtä hyvin karhulalaisia kuin muualla asuneita. Asiakkaiden vieraspaikkakuntalaiset serkut ovat yksi esimerkki diskoturisteista, joille nuoret paikallista nähtävyyttä mielellään esittelivät. Siirtyminen maaseudun tai toisen kaupungin poppareista muuhun poppariryhmään oli helppoa, sillä nämä olivat ulkonäöltään melko homogeenisia. Toiseen diskosukupolveen kuuluvan kårelaisen serkku reissasi yhtenä kesänä tiheään Joensuun ja Karhulan väliä, sillä Kåren Kellari oli koettava yhä uudelleen.  
     

Vakioasiakkaina sosiaalisen maailman ytimessä

Kolmas sosiaalisen maailman ryhmä on vakioasiakkaat, vakioporukka. He olivat kanta-asiakkaita, jotka lukeutuivat Kåren Kellarin diskoyhteisössä sisäpiiriin. Kåren Kellarin vakioasiakkaille disko oli melkein kuin koti. Vuosina 1969–1974 diskoklubin jäsenet olivat itsestään selvästi vakioasiakkaita, mutta vakioasiakkuus ei ollut yhtä kuin klubijäsenyys.

Ravintola-alalla tyypillisiä kanta-asiakkaiden kannustimia ovat erilaiset palveluun liittyvät edut, kuten pöydän järjestyminen vilkkaana iltana tai yökerhojonon ohittaminen. Unruhin mukaan kanta-asiakkaaksi pääsee, kun on riittävästi mielenkiintoa ja energiaa ryhmään liittymistä kohtaan. Ravintoloiden kanta-asiakaskunta tuntee usein yhteenkuuluvaisuutta muodostaen omia yhteisöjään.

Kåren Kellarissa vakioasiakkaan statuksen saavutti käymällä diskossa säännöllisesti ja oppimalla henkilökohtaisesti tuntemaan sisäänpääsyn näkökulmasta tärkeät henkilöt kuten portsarit ja ravintoloitsijat. Parhaassa tapauksessa asiakas tunnettiin nimeltä. Ainakin vuosina 1970–1971 vakioasiakkaat pääsivät lähes aina diskoon ohi jonon, pääsymaksu oli heille halvempi tai sitä ei ollut lainkaan. Myös vakioasiakkaan ystäviä pääsi sisään näiden siivellä.

Kåren Kellarin vakioasiakkaiden pienoiskulttuuri tiivistyy seuraavassa: ”Siel oli muutamii sellasii kanta-asiakkaita. Mitkä niinku takakautta tuli sisään. Luotettavia asiakkaita ilmeisesti, koska Kåre anto niille piikkiin.”

Vakioasiakkaat eivät siis välttämättä tarvinneet käteistä rahaa, sillä tiskin alla oli vihko johon ostokset merkittiin. Etu oli aineistoni mukaan sukupuolittunut: se kuului vain pojille. Erivapaus perustui vakioasiakaspoikien maksukykyyn ja luotettavuuteen. Kahden viikon välein erääntyvän velkasaldon tunnollinen maksaminen auttoi sisäänpääsyssäkin.

”Soittaja on suosituin”

Unruh korostaa, että pieni osa yhteisöön kuuluvista pääsee aivan sosiaalisen maailman ytimeen. Kåren Kellarin keskiössä oli vaikuttajayksilöiden ryhmä, joukko paikallisia muusikoita ja diskon tiskijukkia. Vaikuttajayksilöitä oli aikalaislähteen mukaan noin kymmenen prosenttia asiakkaista.

Kuten vakioasiakkaiden, myös vaikuttajayksilöiden etuihin kuului maksuton sisäänpääsy. Vaikuttajayksilöiden toivottiin vetävän mukanaan muita asiakkaita: ”Mitään pääsymaksua ei liioin peritty tutuiksi käyneiltä muusikoilta, jotka laskettiin sisään ilmaiseksi lähinnä PR-tarkoituksessa." Muusikoiden vetovoima oli yleisesti tiedossa. Suosikissakin mainostettiin vuonna 1968 kitaransoiton kirjekurssia argumentilla: ”Oppikaa soittamaan. Soittaja on suosituin.”
     
Kun Kåren Kellarin asiakasmäärä ja paikan vetovoima alkoivat 1970-luvun puolivälissä vähentyä, tytöt pääsivät hiljaisina iltoina sisään ilman sisäänpääsymaksua. Näin tytötkin määriteltiin vaikuttajayksilöiksi. Ravintoloitsijat tiesivät, että tyttöasiakkaat vetävät aina mukanaan poikia. Kaksikymmentä ensimmäistä tyttöä sai saman etuoikeuden vuonna 1978 ja vuonna 1979 perjantaisin ja lauantaisin ennen iltaseitsemää. Parikymppisten tyttöjen vetovoimaan uskottiin myös vuoden 1963 Tukholmassa, jossa Badholmen-disko mainosti ilmaista sisäänpääsyä vuonna 1941 syntyneille tytöille.
   

Jos olet kiinnostunut hengauksen syvimmästä
olemuksesta, suosittelen Arno
Kotron ja Jaakko Lyytisen mainiota
Hengaajan käsikirjaa.

Hengaajat pyrkivät tärkeisiin pöytiin

Kåren Kellarin viidentenä sosiaalisten maailmojen positiona erottuvat hengaajat, jotka pyrkivät paikan keskipisteeseen tai ainakin sen tuntumaan. Hengaajat hakeutuivat suosittujen ihmisten seuraan pyörien heidän liepeillään ja tavoitellen heidän suosiotaan. Kåren Kellarissa hengaajien päämääränä oli pääsy diskon sisäpiiriin, toisin sanoen istumaan itselleen tärkeiksi kokemiensa vakioasiakkaiden tai vaikuttajayksilöiden pöydissä. Jotkut pääsivät tärkeisiin pöytiin yhteisten kavereiden välityksellä.

Arno Kotro ja Jaakko Lyytinen antavat hengaajalle kolme ohjetta: muista tilannetaju, ole joustava ja luota itseesi. Paraskin siipiveikko joutuu tilanteisiin, joissa tulee armotta torjutuksi.

Vaikka pöytäseurue ehkä muiden silmissä oli homogeeninen, pöytäryhmä itse tiesi eron siihen alun perin kuuluneiden välillä suhteessa hengaajiin, jotka yhteenkuuluvuutta tavoittelivat. Tämä selittää osaltaan hengauksen lumevaikutukseen perustuneen viehätyksen. Hengaajalle ei aina ollut keskeisintä hengattavien suhtautuminen häneen; tärkeintä oli, ”et mä saan niinku istuu täs… Noi lällärit näkee et.”

Kaksi 1950-luvun puolivälissä syntynyttä tyttöä identifioituivat ihailemaansa porukkaan ja samalla hakivat pöytäseuransa avulla sosiaalista arvonnousua muiden diskon asiakkaiden silmissä. Kuulumalla ihailemaansa porukkaan sai aseman, jolla saatoi päteä. Norjalainen kirjailija Karl-Ove Knausgård muotoilee saman asian 1970-luvulle sijoittuvassa omaelämäkerrallisessa romaanissaan näin: ”Että sai mennä sinne ja että minun nähtiin olevan siellä”.
     
Kun hengaaja oli tekemisissä itseään vanhempien nuorten kanssa, hänen kokemattomuutensa korostui. Halu tulla hyväksytyksi oli voimakas, ja siksi hän joutui miettimään tarkkaan, milloin avaa suunsa:

Mut lunastaakseen paikkansa et sai olla siin pöydäs ni piti olla vähän niinku isompaa kuin mitä oli. ...  Mä pysyin hiljaa etten mä mokaa, ettei ne sano että lähe kävelee täst lapsi.

Tyttöhengaajien kohtaamiset hengattavien kanssa sisälsivät jännitystä, mystiikkaa ja renttuviehätystä; kokemus oli jotakin enemmän kuin samanikäisten koulupoikien kanssa. Tytöt itse kokevat tupakoinnistaan ja oluen juomisestaan huolimatta olleensa yhtä epävarmoja kuin muutkin. Vaikka ikätovereiden katseet hivelivätkin itsetuntoa, hengaaminen kertoo pohjimmiltaan sen heikkoudesta. 

Vakioasiakkaat ja vaikuttajayksilöt pitkälti valitsivat, mille portaalle kukin hengaaja asettui. Kåren Kellarin hengaajille riitti sekin, että vaikkei olisi päässyt samaan pöytään, pääsi edes samaan tilaan, "koska siel oli just ne kingit.”

Hengaaminen on inhimillinen ja ikiaikainen ilmiö. Nuorisokulttuurin kontekstissa tulevat mieleeni 1950–60-lukujen brittiläiset modit. He olivat työläistaustaisia ja vaatimattomissa palkkatöissä viruvia lontoolaisnuoria, joiden päätavoitteena oli ulkoisen olemuksen avulla parantaa statustaan ja saavuttaa sellaista kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, joka avaisi tien parempiin piireihin. Modit viihtyivät kaupunkien keskustoissa ja sellaisissa yökerhoissa, joissa esiintyminen edellytti huoliteltua pukeutumista.

Kåren Kellari tarjosi puitteet asiakkaiden sosiaalisille käytännöille. Jokainen heistä tuli diskoon omista lähtökohdistaan ja omine odotuksineen.  Samalla kun asiakkkaat muokkasivat paikkaa omakseen, paikka muokkasi heitä.

Kirjallisuutta:

Apo 2001; Cavan 1966; Hebdige 1975; Jokinen & Veijola 1990; Knausgård 2013; Kostiainen 1998; Kotro & Lyytinen 2004; Oldenburg 1999; Post & Gunér 2005; Salmi 1990; Sulkunen, Alasuutari, Nätkin & Kinnunen 1985; Söderholm 1987; Törrönen & Maunu 2004; Unruh 1983; Vuori 1971. Ks. myös Kirjekurssi on pätevä opettaja. Suosikki 9/1968, 61.

1960-70-lukujen Teinikalenterit tutkimusaineistona

Lukuvuosikalenteri on nyt
viralliseltakin nimeltään Teinari.

Koulujen lukuvuosi on jälleen alkanut, joten otetaan ajankohtainen aihe: lukuvuosikalenterit. Nykykoululaisilla ja -opiskelijoilla on mistä valita. He voivat ostaa kirjakaupasta vaikkapa Teinarin, joka tosin taitaa profiloitua pikemminkin aikuisten naisten kalenteriksi. Nimittäin naiset, jotka nuorena käyttivät Teinikalenteria, ovat keski-ikää lähestyttyään toivoneet kalenteria takaisin valikoimiin, kertoi vuonna 2010 Suomen suurimman kalenterivalmistajan, Ajaston toimitusjohtaja Petri Salo MTV3:n uutisille. Ajastossa havaittiin, että kalenteri voi olla myös kaunis esine, ja että sitä halutaan kuljettaa käsilaukussa. Vaikka paperisten kalenterien suosio on romahtanut sähköisten myötä, Teinarin suosio on yllättänyt ajastolaiset. 

Millainen oli sen esikuva, 1960-70-lukujen oppikoululaisten Teinikalenteri? Väitöstutkimukseni aineisto sisältää kahden naisen Teinikalenterit vuosilta 1969 - 1972. Henkilökohtaisia Teinikalenterejani en tutkimusaineistona käytä, vaikka tässä kirjoituksessa ne ovatkin yksi lähteeni.

Vuosien 1969 - 1974 Teinikalentereita.

Aikalaiset muistavat tämän Suomen Teiniliitto ry:n julkaiseman, 7x10 cm kokoisen ja noin satasivuisen vuosikalenterin, jota myytiin kirjakaupoissa. Se sisälsi perinteisen kalenterin lisäksi muun muassa nimipäiväluettelon, lukujärjestyksen, osoitemuistion sekä tilastotietoa ammatillisiin oppilaitoksiin ja yliopistoihin hakeneista ja päässeistä. Kalenteria kustansi Weilin & Göös.

1970-luvun oppikoululaisia muistutettiin Teinikalentereiden sivuilla jatko-opiskelun tärkeydestä monin tavoin. Esimerkiksi lukuvuoden 1971–1972 kalenterista löytyy artikkeli Teknillisen koulutuksen näkymiä. Lukuvuonna 1973–1974 oli tarjolla teksti Että me vieläkin fiinimmiksi tulisimme. Teinikalenteri seurasi ja heijasti aikaansa koulutuspoliittisesti. Lukuvuoden 1972–1973 kalenterissa julkaistiin Jaakko Nummisen artikkeli Suomen koulutusjärjestelmän uudistamisesta, ja lukuvuonna 1973–1974 kerrottiin kouluneuvostoista.

Teinikalenterissa oli tilaa henkilökohtaisille muistiinpanoille. Sinne kirjattiin mieltä liikuttaneita asioita ja tapahtumia – unelmia, pettymyksiä ja odotuksia perinteisen päiväkirjan tapaan. Teinikalenteri edustaakin yhtä päivittäin toistuvan henkilökohtaisen kertomuksen (personal narrative)  lajia, jossa kertoja esittää kokemuksiin perustuvan kertomuksen omasta elämästään tai lähiympäristönsä tapahtumista.

Teinikalenteri kulki pienen kokonsa vuoksi helposti mukana, joten sen päätyminen sivullisten käsiin ei ollut kovin todennäköistä. Teinikalenteriin uskallettiin kirjoittaa aroistakin asioista. Päiväkirjanomaisten tekstien lisäksi Teinikalentereita personoitiin eri tavoin liimailemalla sen sivuille kuvia, lehtileikkeitä, valokuvia ja runoja, ja luotuja aukeamia vertailtiin kavereiden kesken. Lisämateriaalin myötä kalenterit kasvoivat kolmekin kertaa paksummiksi kuin normaalisti.

Teinikalenteri on yksi esimerkki historiallisen tutkimuksen aikalaislähteistä. Teinikalenterien kautta tutkijalle avautuu pääsy erityisesti tyttökulttuurissa tutkimusajankohtana vallinneiden merkitysten ytimeen. Niiden sivuilta löytyy myös mielenkiintoista ajankuvaa. Teinikalentereita ei käsittääkseni ole aiemmin hyödynnetty 1960-70-lukuja käsittelevien tutkimusten aikalaisaineistona (kertokaa, jos ole väärässä!). Miksi, vaikka niitä käytti suuri osa oppikoulua käyvästä ikäluokasta?

Yhtenä syynä lienee päiväkirja-aineiston intiimi ja vahvan subjektiivinen luonne. Se tekee niistä vaikeasti saatavia. Lisäksi Teinikalenteria julkaistiin suhteellisen vähän aikaa,1960-luvun alusta 1970-luvun loppuun. Teinikalenterin henkilökohtainen käyttöaika oli lyhyt käsittäen teinikuntaan liittymisen jälkeen keskikoulun neljänneltä tai viidenneltä ylioppilaaksi pääsyyn saakka. Joillakin tuo ajanjakso kesti normin mukaiset viisi vuotta – ”vuosi ja luokka” –, toisilla luokalle jäämisten vuoksi enemmän.

Kalenterien tutkimuskäyttö on ollut heikkoa myös siksi, että autenttisia, arkielämään liittyviä primäärilähteitä ja -esineitä ei ollut 1960–70-luvuilla totuttu pitämään säilyttämisen arvoisina. Moni aikalainen on tullut hävittäneeksi nuoruutensa Teinikalenterit nuoruudessaan tai myöhemmin. Arkaluontoiseksi koettua aineistoa ei ole haluttu jättää jälkipolvien ihmeteltäväksi. Kuvaavaa on, että kysyessäni Teinikalentereita SKS:n arkistosta muutama vuosi sitten sielä löytyi yksi siisti ja puhdas kappale, jonka sivuilla ei ollut jälkiä käyttäjästä. Sydänverellä kirjoitettuja henkilökohtaisia muistiinpanojaan ei haluta avata tutkijoille.

Tilanpuute pakotti Teinikalenteria päiväkirjanaan pitävän opettelemaan asioiden tiivistämisen ja pienellä käsialalla kirjoittamisen taidot. Siksi oletan, että Teinikalentereiden riveiltä on luettavissa kirjoittajalle tärkeistä asioista ja tapahtumista kaikkein tärkeimmät. Päiväkohtaisille muistiinpanoille oli korkeussuunnassa tilaa arkisin 7 mm ja sunnuntaisin 9 mm. Omista Teinikalenteristani laskin, että päiväkohtaiset muistiinpanot sisältävät suunnilleen 140–210 merkkiä. Suunnilleen yhteen tekstiviestiin mahdutettiin siis päivän kohokohdat.

Esimerkki perjantailta 28.5.1971 (merkkejä 137):

Saatiin todistukset; ka:t 7,45 ja 6,79. Illalla Lounaan takana Mallan, Eijan, Tiisun ym. kanssa. Masakin kävi siellä. Eija meni discoon.

Katso myös:

• Vieläkö muistat? Teinikalenteri aina mukana. Iltalehti 12.3.2007.
• Teinit tulevat taas. Kotimaisten kielten keskus 7.7.2008. (Julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 19.10.1999)
• Teinikalenteri. Päivien kimallusta -blogi 16.5.2010. 
• Facebook-ryhmät: 
• Olin teini 70-luvulla

• Silloin lapsuudessa 70-luvulla

Tiskijukan työtila muutoksessa 1969 - 1979

Tällä kertaa kerron Kåren Kellarin tiskijukkien työtilasta, joka kehittyi diskon kymmenen toimintavuoden aikana. Fyysisen paikan muutos heijasti diskokulttuurissa ja tiskijukan roolissa tapahtunutta kehitystä, jossa tiskijukat siirtyivät vähitellen taustalta kohti tapahtumien keskiötä - levynkääntäjistä kohti tähteyttä.

Vaihe 1. Kåre Larsenin toimistosta
käsin soitettiin levyjä Kåren Kellarin
ensimmäisinä vuosina.
Pohjapiirros Kåre Larsen 1969.
Mikkelin maakunta-arkisto.

Kåren Kellarin ensimmäisiin tiskijukkiin lukeutuva Veijo "Ride" Rio muistaa, kuinka hän ja kollegansa soittivat levyjä Kåre Larsenin toimistosta käsin. Pistettyään levyn tai nauhan pyörimään tiskijukka seurasi tunnelmaa ja yleisön reaktioita ovenraosta kurkkimalla ja seisoskelemalla lähimmän pylvään luona (Vaihe 1).

Ride työnsä ääressä vuonna 1970.

1970-luvun alkuvuosina Kåren Kellarin tiskijukat saivat uuden työtilan. Heille rakennettiin oma lasikoppi diskon myyntitiskin viereen, sopivan etäisyyden päähän tanssilattiasta. Kontaktimahdollisuudet yleisön ja tiskijukan välillä moninkertaistuivat. Asiakkaiden ei enää tarvinnut koputella oveen, jos halusivat kiittää tiskijukkaa tämän levyvalinnoista tai esittää omia toivomuksiaan.

Kun uusi tiskijukan koppi oli myyntitiskin vieressä eikä siinä aluksi ollut ikkunalaseja, monet oluet ehtivät tungoksessa kaatua herkän laitteiston päälle. Silloin loppuilta jouduttiin olemaan radiomusiikin varassa. Ikkuna-aukkoihin hankittiin myöhemmin lasit ja kopin oveen lukko myös siksi, etteivät innokkaat asiakkaat päässeet kokeilemaan levyjen soittamista (Vaihe 2).

Vaihe 2. Tiskijukkien sijoittaminen
akvaariomaiseen koppiin toi heidät
näkyville ja lähemmäs yleisöä
verrattuna suljettuun toimistoon.
Kopissa oli ikkunat strategisesti
keskeisiin suuntiin.
Pohjapiirros Mikkelin
maakunta-arkisto.

Tiskijukan koppi. Kuva: Ritva Larsen.

Näillä rakenteellisilla tekijöillä edistettiin merkittävästi tiskijukan vuorovaikutusta asiakkaisiin. Kontakti yleisön ja tiskijukan välillä jäi silti seinärakennelmista johtuen välilliseksi. 

Vaihe 3. Nyt tiskijukka huomattiin.
Hän myös aisti yleisön ja heidän
reaktionsa aiempaa paremmin.
Toisaalta koroke, joka piti tiskijukan
yleisöä ylempänä ja etäällä asiakkaista,
synnytti sosiaalista etäisyyttä.
Pohjapiirros Mikkelin maakunta-arkisto

Vuonna 1977 ravintola Sunrisen myötä tilanne muuttui, kun tiskijukka sijoitettiin muuta tilaa korkeammalle avonaiselle lavalle (Vaihe 3). 

Vaikuttaa siltä, että työtila ja sen sijainti eivät rajoittaneet Kåren Kellarissa työskennelleen tiskijukan luovuutta tai hänen merkitystään asiakkaiden viihtyvyydelle. Piilossa soittavalla tiskijukalla oli yhtä suuret mahdollisuudet rakentaa levyvalinnoillaan yhteisöllisyyttä kuin hänellä, joka näkyi ja kuului. Musiikki taisi olla ratkaisevampaa kuin tiskijukan näkyvyys.

Vuonna 1977 rakennettu tiskijukan uusi työtila toimi myös esiintymislavana.

Tunnistatko laulajat? Kuva: Yrjö Aarnion kotiarkisto.

Omaelämäkerrallisesta tutkimuksesta

Diskon jäsenkorttini vuodelta 1971.

Olin Kåren Kellarin asiakas vuosina 1970 - 73. Mihin haasteisiin olen tutkimuksessani sen tiimoilta törmännyt?

Ensin vähän taustaa. Synnyin vuonna 1955 maanviljelijäperheeseen miehikkäläläisen isäni ja laitilalaisen äitini vanhimpana lapsena. Perheemme muutti vuonna 1956 Salo-Miehikkälästä Karhulaan, ja isäni meni töihin Sunilan tehtaalle. Myöhemmin kummankin vanhempani työpaikat löytyivät Sunilan yhteiskoulusta, jossa myös asuin nuoruusvuoteni. 

Varsinkin minun, esikoistyttären kohdalla vanhempieni kasvatusperiaatteet olivat tiukat. Kumpikaan heistä ei ollut aikanaan saanut käydä kouluja vaikka olisi halunnut, joten koulunkäyntiä pidettiin arvossa. Se nähtiin takeena sosiaalisesta noususta. Tässä asetelmassa diskoon "hurahtaminen" näyttäytyi vanhemmilleni uhkana, joka vei energiaa lukio-opintojen suorittamiselta antamatta mitään kehittävää tilalle.  

Vietin ensimmäisen kerran iltaa Kåren Kellarissa elokuussa 1970, jolloin sen avautumisesta oli kulunut jo kahdeksan kuukautta. Olin 14-vuotias, ja aiemmin käynyt paikassa vain päiväsaikaan. Paloin halusta päästä sisään diskoporukkaan, kårelaisiin. Tosin luontainen paikkani oli yhteisön ulkokehällä, ei paikan keskipisteessä. Tässä tarkkailuasemassa tulin havainnoineeksi esimerkiksi ystävyyteen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan liittyviä tekijöitä: kuka oli muiden silmissä suosittu, kuka ei ja miksi. Ihmiset ja ihmisten välinen vuorovaikutus kiinnostivat jo silloin.

Olin seurannut diskon syntymistä Karhulaan, ja toiveikkaana taiteillut siitä merkinnänkin Teinikalenteriini 5.12.1969. 

Kenties rakkain teini-iän harrastukseni liittyi pukeutumiseen. Suunnittelin, ompelin ja neuloin lähes kaikki vaatteeni. (Myöhemmin siitä tuli myös ammattini pariksikymmeneksi vuodeksi.) Luin Introa ja kuuntelin rockia radiosta ja äänitin parhaimmat kappaleet kelanauhurilla. Päihteet tulivat tutuiksi alaikäisenä: join olutta ja viiniä ja poltin tupakkaa kuten ”kaikki” tuntemani nuoret siihen aikaan tekivät. Toimin tietämättäni rockkulttuurin kontekstissa, jolla historioitsija Katja-Maria Miettunen tarkoittaa nuorten uudenlaiseksi kokemaa sosiaalista elämäntapaa musiikkeineen, pukeutumisineen ja päihteineen.

Intensiiviseksi muodostuneen kolmivuotisen jakson päätteeksi suhteeni Kåren Kellariin alkoi väljähtyä vakituisen seurustelusuhteen alkamisen myötä päättyen kokonaan vuonna 1973. Asiakkuuteni kesti noin kolmasosan diskon kymmenestä toimintavuodesta ja ajoittuu tämän tutkimuksen kolmen ”pienen sukupolven” luokittelussa toiseen diskosukupolveen.  

Kuten olen aiemminkin todennut, 2000-luvulle saakka luulin Kåren Kellarin jääneen yhdeksi ajanjaksoksi muiden nuoruuden kokemusten joukkoon. Diskon merkitystä ei juuri tullut pohdittua ennen ensimmäisiä Kåren Kellarin muisteloita. Sen jälkeen käsitin, että diskomenneisyys on vahvempi osa identiteettiäni kuin olin ajatellut.

Omaelämäkerrallinen tutkimusjuonne herättänee kysymyksen tutkimukseni objektiivisuuden ja subjektiivisuuden suhteesta. Henkilökohtainen historiani on tuottanut aiheesta jonkinasteisen esiymmärryksen. Se on rockkulttuurin monisäikeisellä kentällä tutkijalle jopa välttämätöntä, toteaa sosiologi Hannu Kaskinen. Tutkijan esiymmärrys yhdessä tutkimuksen läpinäkyvyyden kanssa auttanee välttämään ylitulkintoja eli sitä, että tutkimus ei perustukaan aineistoon vaan esimerkiksi tutkijan henkilökohtaiseen kokemukseen.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tutkimusasetelma ei ole tavatonta. Muutama esimerkki: ravintola- ja keikkamuusikkona työskennellyt Ahti Nikkonen teki väitöstutkimuksensa ravintolamuusikon ammatista otsikolla Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho (2005). Matti Hyvärinen kirjoitti taistolaisuuden viime vaiheista osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuen (vuonna 1994 julkaistu Viimeiset taistot). Ritva Raippa oli punkkari 1980-luvun puolivälissä; hänen kasvatustieteen väitöskirjansa Punkin kaksi vuosikymmentä. Etnografiaa ja punkkareiden elämäkertoja jlkaistiin vuonna 2002. Ilmari Vesterinen, jazzin harrastaja ja Old House Jazz Clubin jäsen muistelee kyseistä jazzklubia teoksessaan Mäyränkolon jazzareita. Totta ja tarua Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista (2006).

Kun tutkimuskohteena oleva ilmiö kuuluu omaan nuoruuteeni, pyrkimys analyyttiseen tarkasteluun on ollut tutkimuksellisesti haastavaa. Subjektiiviset kokemukseni ja tutkijan esiymmärrykseni ovat määrittelemättömänä tausta-aineistona, joita en pysty sulkemaan pois. Menneisyys näyttäytyy oman henkilöhistoriani läpi. Ihmistieteissä jokainen tutkija tutkinee pohjimmiltaan muiden välityksellä itseään, ja muista kirjoittaessaan kirjoittaa aina myös itsestään.

Antti Karisto ja Ullamaija Seppälä toteavat, että tutkimuksen aihe voi ja se saa olla lähellä tutkijaa. He varoittavat kuitenkin siitä, että tehdessään työtä itselleen läheisestä ja koskettavasta aiheesta tutkijan on syytä pitää mielessään siihen sisältyvät vaarat: kyseessä on tutkimus eikä terapiateksti.

Omaelämäkerrallisen lähestymistavan ongelma voi olla myös tieteellisen ja ei-tieteellisen ymmärtämisen välillä. Kysymys kuuluu: pystynkö tutkijana tiedostamaan tämän? Kokemuksesta kumpuava tutkijan esiymmärrykseni ja siihen lähtökohtaisesti sisäänrakennettu näkökulman subjektiivisuus saattavat haitata tai pahimmassa tapauksessa estää tieteelliseen tutkimukseen olennaisesti kuuluvien kriittisyyden ja objektiivisuuden toteutumista. Jos taas ryhdyn subjektiivisen ääneni kuulumisen pelossa sitä kokonaan vaimentamaan, voi se puolestaan johtaa ylivarovaisuuteen tai kohtuuttoman kriittisyyden saamaan yliotteeseen. Tällöin tutkimuskohteen hienoimmat vivahteet ja piilossa olevat merkitykset voivat jäädä huomaamatta tai nostamatta esiin. Seurauksena voi olla myös asioiden käsittelyn yhteismitattomuus. Se voi ilmetä esimerkiksi niin, että oma diskosukupolveni tulee edellä mainituista syistä käsiteltyä joko muita laajemmin tai suppeammin.

Pyrin tiedostamaan asetelmassa piilevät vaarat. Ymmärrän, että niihin kompastuminen saattaa vahingoittaa työni tutkimuksellista arvoa. Uskon kuitenkin, että kriittinen asenteeni ja pyrkimys avoimeen refleksiivisyyteen auttavat pääsemään aiheen käsittelyssä tutkimukselliselle tasolle. En ole voinut välttää subjektiivisia tunteita, mutta parhaani mukaan en ole antanut niiden vaikuttaa tutkimukseni tuloksiin. Silti on mahdollista, että subjektiiviset kokemukseni saattavat tiedostamattani suodattua esiin.

Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki toteaa, että vaikka tutkimuksen teossa risteytyy oma elämänkokemus, historiantutkimusta tulee objektiivisuuden nimissä pystyä tekemään myös sen ohi. Hän kannustaakin tutkijoita oman positionsa ja henkilökohtaisten ulottuvuuksien pohtimiseen ja näkee, että siitä voi tulla jopa tutkijan voimavara.

Onnistunko tutkijana välttämään subjektiivisuuden sudenkuopat aihepiirissä, jossa itsekin olen ollut aikalaiskokijana? Uskon, että ajallinen ja osaksi sosiaalinen ja kulttuurinen etäisyys ovat auttaneet ymmärtämään ja tulkitsemaan diskoyhteisön ominaispiirteitä ja tutkimani diskon merkitystä yhteisöön kuuluneille. Olen myös sitä mieltä, että aineiston tulkinta olisi saattanut olla jopa mahdotonta ilman henkilökohtaista ja paikallista sidettä tutkimuskohteeseen. 

Lähteitä:
Miettunen 2009, 21; Söderholm 1987, 13–16; Kaskinen 1989, 3; Nivala & Mähkä 2012, 8–9; Karisto & Seppälä 2004, 26–27; Leskelä-Kärki 2004, 309, 324 ja 2001, 118; Hoikkala 1995, 175; Mikkonen 2004, 145; Laine 2001, 29, 32; Eskola 2003, 147.

Kuva tarkentuu

Vietin eilisen helteisen päivän Mikkelin maakunta-arkistossa tutkien Kymen lääninhallituksen asiakirjoja Kåren Kellarin toiminnan vuosilta 1969 - 1979. Lääninhallituksen diaarikorteille on koottu Kåren Kellarin eri vaiheisiin liittyvät viranomaisten toimenpiteet, ja lisämateriaalia löytyi saapuneista kirjatuista asiakirjoista sekä päätöskonsepteista.

Kansallisarkiston alaisuuteen kuuluva Mikkelin maakunta-arkisto säilyttää Kymenlaakson lisäksi Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon alueiden kirkon, yksityisten ja valtion viranomaisten arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä (mikrofilmejä). Soitin sinne Kåren Kellarin yritystietojen perässa jo kuutisen vuotta sitten, mutta silloin kerrottiin että näin uutta aineistoa heillä ei ole. Nyt oli.

Tutkijasalissa oli odottamassa vaunullinen kansioita. Kertaheitolla aukeni taivas niukkoihin tiedonmurusiin tottuneelle. Arkiston palvelu oli erinomaista: Kåren Kellariin liittyvä aineisto oli etukäteen merkitty ja helposti löydettävissä, ja lisäpyyntöni toteutettiin viipymättä. Nopeasti laskettuna aineistoni karttui noin sadalla erilaisella asiakirjalla. Mukana on virka- ja työtodistuksia, tarkastuspöytäkirjoja, vuokrasopimuksia, ravintolan pohjapiirroksia ja selitelmiä liikeideasta.

Tutkimani diskon elinkaaressa on viisi sen toimintaan merkittävästi vaikuttanutta käännettä. Nämä ovat olleet pääpiirteissään tiedossani aiemminkin, mutta nyt ravintolat saivat oikeat nimensä ja henkilönsä, jotka toimintaa kulloinkin pyörittivät.  

Kåren Kellarin vaiheet lyhyesti:

22.11.1969: ravintola- ja nuorisokahvilaliike "Kåren Kellari om. Ritva Larsen". Paikasta käytettiin nimeä "Karhulan Disco-Club nuorisodiskoteekki". Vastuunalaisena hoitajana toimi ensimmäisen vuoden ajan Eeva Turunen ja sen jälkeen Kåre Larsen.

8.9.1977: Antti Kuusi, Markku Sallinen, Erkki Lehtinen ja Heikki Ukkonen vuokrasivat liikehuoneiston syyskuun alusta ja alkoivat harjoittaa ravintolatoimintaa käyttäen toiminimeä ”Kahvila-Ravintola Kåren Kellari”. Yhdessä asiakirjassa näkyy ravintolan nimenä "Kahvila-ravintola Mama Rosa". Antti Kuusi oli vastaavana hoitajana ja Heikki Ukkonen vastaavan hoitajan sijaisena. 

15.11.1977: Yrjö Aarnio ja Ari Suurnäkki vuokrasivat liikehuoneiston ja alkoivat pyörittää diskoa toiminimellä ”Ravintola Sunrise”. Kåre Larsen oli vastaavana hoitajana.

28.9.1978: Ritva Larsen otti paikan jälleen itselleen entisellä toiminimellään "Kåren Kellari omist. Ritva Larsen”. Vastuunalaisena hoitajana oli Kåre Larsen ja hänen sijaisenaan Ritva Larsen.

7.5.1979: Timo Inkinen, Lea ja Joanis Kudunas ja Kirsti Pohjonen perustivat paikkaan "Ravintola Afroditen". Vastuunalaisena hoitajana oli Kirsti Pohjonen ja hänen sijaisenaan Lea Kudunas. 

............................................

Ravintolat eivät seuranneet toisiaan saumattomasti. Kun edellinen ravintoloitsija lopetti eikä uutta vielä ollut löytynyt, jouduttiin paikka välillä sulkemaan. Arkistosta ei löytynyt yhdenkään edellä mainitun ravintolan lopettamisilmoitusta, joten aivan aukotonta ei niiden toiminnan dokumentointi ole ollut.

Muistitietoaineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että ravintoloitsijoiden tiheäkään vaihtuminen ei diskon nuorta asiakaskuntaa liiemmin kiinnostanut taikka häirinnyt. Pääasia, että paikka oli olemassa. "Sama baari koko ajan", kiteyttää Sunrisen ja Afroditen aikana diskossa viihtynyt.

Lähteet:

Kymen lääninhallituksen diaarikortit:

Ab: 410. 8962/E. 742/69 K Lar; Ab: 426. 9552/E. 742/70 L; Ab: 523. 7320/411/77 K Kuu; Ab: 523. 9346/ 411/77 K Aar; Ab: 534. 8879/411/78/K Lar; Ab: 546. 3696/ 411/79 K Ink.   

Kymen lääninhallitus: Saapuneet kirjatut asiakirjat: 

Ea:1277. 8962/E.742/69Lar; Ea:1611. 7320/411/77Kuu; Ea:1612. 9346/411/77 K Aar; Ea:1664. 8879/411/78 K Lar; Ea:1693. 3696/411/79 K Ink.

  

Pop-huippujen tähti-ilta Väkinäisellä

Kesäisten tanssilavojen vuotuinen sesonki on jälleen käynnistynyt. Kotkan suurin tanssilava on Tampsa, jota ylläpitää Karhulan VPK. Palokunta on vastannut lavan toiminnasta alusta lähtien, jo vuodesta 1931. Vielä 1960-luvulla Karhulassa tanssittiin myös Rookinvuoren ja Väkinäisten lavoilla. Ne olivat urheiluseurojen ylläpitämiä: Kymin Alku pyöritti Rookinvuoren tanssilavaa ja Kyminlinnan Väkinäiset "Väksyä". Keskityn tässä kirjoituksessani kahteen viimeksimainittuun.
 
Suomalaisten tanssihalut olivat suurimmillan sotien aikaisen tanssikiellon päätyttyä. Kun vuonna 1945 lavoja oli maassamme 294, vuonna 1955 niitä oli jo 597. Määrä yli kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa. Tanssilavoja nousi rannoille, kallioille ja kukkuloille. Tärkeää oli hyvä ympäristö ja kaunis näköala, vaikka tärkein syy tansseihin tulemiselle olikin kontaktin hakeminen toiseen ihmiseen, ei järven tuijottelu, kuten "viihdekeisari" Jorma Elevaara on todennut.

Rookinvuoren tanssilava sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien päässä Kymin Tavastilassa Rookinvuoren kalliolla. Kymin Alku vuokrasi Otto Mättölältä tasaisen, puuttoman aukeaman, jonka reunasta löytyi hyvä paikka lavalle. Tuolloin elettiin vuotta 1946. Ensimmäisen tanssit tanssittiin paljaan taivaan alla kahden vuoden päästä. Vuonna 1949 lava sai pärekaton, sähköt ja vaatimattoman ravintolarakennuksen. Vuonna 1955 rakennutettiin peltikatto. Kymin Alku panosti tanssilavatoimintaan, sillä se tuotti hyvin aina vuoteen 1965 saakka. Torstai-iltaisin järjestettyihin levytansseihin myytiin parhaimmillaan toistatuhatta pääsylippua. 

Väksyn paikaksi valikoitui Kyminlinnan vallien ja Kymijoen välinen alue, joka sijaitsi Karhulan keskustasta noin kolmen kilometrin päässä. Suosituimpina tanssi-iltoina sinne lähti maksuton bussikuljetus Karhulan Kolmikulmasta. Väksyn toimintaan liittynyt arkistoaineisto valitettavasti menetettiin seuratalo Tapion tulipalossa, mutta muistitietoaineistoa on sitäkin enemmän. 1960-luvulla nuoruuttaan eläneet aikalaiset pitävät Väksyä tuon ajan pop-kulttuurin ykköspaikkana, jossa he opettelivat rockin, jiven ja twistin ensiaskeleita. Otsikkoni liittyy siellä perjantaina 27.8.1965 järjestettyyn "POPPIS-tanssihetkeen", jossa esiintyi The Beatmakers.

Väksyn tanssilavan sijainti joen rannassa houkutteli pyrkimään sisään rannan kautta pummilla. Nuoret käyttivät milloin mitäkin konstia ilmaiseen sisäänpääsyyn. Hätä ei lukenut lakia: pojat menivät paikalle hyvissä ajoin ja yrittivät esittää roudareita bändin saapuessa. Sisään pyrittiin aitojen yli ja ali sekä joen puolelta joskus onnistuen, joskus ei.  Nuorten yritykset eivät jääneet järjestysmiehiltä huomaamatta, ja yhdessä lehti-ilmoituksessa luvattiinkin: ”Pinnarit uitetaan!” Järjestysmiehet tulivat nuorille tutuiksi, ja joskus he jopa heltyivät palkitsemaan kovan yrittämisen ilmaisella sisäänpääsyllä.

Lavatanssit olivat aluksi paikallisia tapahtumia, kun esiintyjät olivat oman kylän pelimanneja ja orkestereita. Vähitellen muusikot ammattimaistuivat, jolloin lavoilla alkoi syntyä iskelmätähtiä. Tapani Kansa aloitteli laulajan uraansa kotinsa naapurissa sijainneessa Rookissa. 1960-luvun puoliväliin tultaessa lavoilla alettiin huomioida suurilukuisen nuorison tarpeita ottamalla ohjelmistoon popkonsertit. Vuosina 1964 - 65 Väksyllä esiintyi näyttävä kattaus aikansa huippunimiä. Samat muusikot esiintyivät myös Rookissa ja muilla seudun lavoilla, esimerkiksi Kotkan Metsolassa sijainneella Jylppylän tanssilavalla, jonka omistivat urheiluseura Kotkan Kiri ja SKP:n Metsolan ja Kotkan sataman osastot.

Väkinäisten tanssilavan ilmoituksia Eteenpäin-lehdessä kesällä 1964. Seuraavana vuonna lavalla esiintyivät muiden muassa Five Comets 27.7., The Renegades 1. - 2.7., The Lions 6.7., Tony & The Youngsters 1.8., Jerry Williams 3.8. ja "Suomen Bob Dylan" - Irwin Goodman 10.8. Yksi Rookinvuoren lavan huippuhetkistä koettiin tiistaina 27.7.1965, kun siellä esiintyi "koko maailman pikku lemmikki", jamaikalainen Millicent "Millie" Small. 

Etelä-Suomi 28.7.1965

Rookissa järjestettiin tansseja kesällä 1968 enää vain 18 kertaa, mikä oli pienin määrä perustamisvuoden jälkeen. Merkit suosion laskusta olivat nähtävissä. Kun keskiolut vapautui vuonna 1969, asiakkaat alkoivat siirtyä kapakoihin, tanssiravintoloihin ja diskoihin. Kesä 1977 jäi Rookin viimeiseksi laihoin tuloksin. Kauden päätteeksi vielä varkaat veivät äänentoistolaitteet ja parhaat äänilevyt.

Tanssilavakulttuurin muutoksen taustalla nähdään uuden alkoholilainsääännön lisäksi muun muassa maaseudun autioituminen ja valtakunnan autoistuminen. Lavat suurenivat ja vain sellaiset menestyivät, joiden ympäristössä oli riittävästi asutusta kohtuullisella autoiluetäisyydellä.

Hiljentyneistä tanssilavoista tehtiin lautavarastoja tai huonekaluhalleja, tai niitä purettiin ja myytiin polttopuiksi. Huonoon kuntoon päässyt, ränsistynyt Väksyn lava purettiin 1970-luvulla kaupungin julkisivulautakunnan määräyksestä. Monen puurakenteisen lavan kohtaloksi koitui tulipalo. Näin kävi Rookinvuoren lavalle, joka paloi vuoden 1993 tulipalossa. Myös Jylpyn lava paloi maan tasalle maaliskuussa 1970.

Etelä-Suomi  10.3.1970. Eteenpäissä  saman uutisen otsikkona oli  "Tuli tanssi Jylpyn lavalla - tuho oli lähes täydellinen".

Vuonna 1975 tanssilavoja oli Suomessa jäljellä 397, ja vuonna 1985 enää 339. Vuonna 1995 nähtiin ensimmäiset hienoiset merkit tanssibuumin noususta, kun lavojen määrä nousi 346:een. Tätä kirjoitettaessa lavojen määrä on Suomessa noin sata. Jäljelle jääneet tanssilavat ovat suuria ja elinvoimaisia, perinteisen paritanssin harrastus nousussa ja sen puolestapuhujat estradeilla.

Lähteitä: Haavio-Mannila, Elina & Snicker, Raija: Päivätanssit. WSOY, Juva 1980. Hakulinen, Kerkko & Yli-Jokipii, Pentti: Tanssilavakirja. Tanssista, lavoista ja lavojen tansseista. AtlasArt, Helsinki 2007. Hämäläinen, Jyrki: Hopeinen kuu: kirja ihmisten haaveista ja unelmista, jotka toteutuivat – tai sitten eivät. Otava, Helsinki 1996. Jalkanen, Pekka & Kurkela Vesa: Suomen musiikin historia. Populaarimusiikki. WSOY, Helsinki 2003. Nurmela, Johanna: Kesäiset lavatanssit Jurvassa. 1950-luvun Suomi ja suuri tanssi-innostus. Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla. Toim. Leena Rossi. k&h, Turku 2005. Virolainen, Veikko: Rookinvuoren tanssilava 1948 - 1993. Kymin Saksala. Nikkareiden, timpermannien ja viljelijöiden kylä. Toim. Urpo Paavola. Helsinki 2001. Puhelinkeskustelu Liisa Avelin - Jaakko Leisti 5.6.2013. Tutkimukseni haastattelu- ja blogiaineisto. Eteenpäin-  ja  Etelä-Suomi -sanomalehtiä.

Vuosi 1969: Karhula muutoksessa

Jatkan Karhulan topografialla. Nyt siirryn Rinteestä sen pohjoispuolelle, jonne alettiin vuonna 1969 rakentaa moottoritietä. Aihe putkahti pintaan viime viikolla kymiläisten elokuvien festivaalissa, jonka tauolla pohdimme kaveriporukassa moottoritien valmistumisen ajankohtaa. Siellä näimme Matti Tommolan elokuvan Moottoritie (1976), joka oli kuvattu vuosina 1969-1970.

Etenkin keskustassa sijaitsevan kanjonin vaikutus ympäristöön ja kaupunkikuvaan on ollut merkittävä. (Tosin viranomaiskielellä puhuttiin liikennekuilusta.) Moottoritie määrittää karhulalaisten ajanlaskua: on aika ennen sitä ja sen jälkeen.
 

Karhulan keskustaa Helilää ennen moottoritietä.
Kuva: KotiSatama LKV. Rauno Kähärä.

Moottoritien rakentaminen on alkanut. Kuva Karhula 1976.

Moottoritien linjaus oli tehty 1950-luvulla ja tie rakennettiin vuosina 1969–1972. Moottoritie halkaisi keskustan länsi–itä-suunnassa. Moottoritien kohdalla kulkenut Karjalantie jakaantui sitä reunustaviksi Eteläiseksi Karjalantieksi ja Karjalantieksi. Moottoritien valmistumista tervehdittiin tuolloin ilolla, ja sen nähtiin edustavan merkittävää parannusta liikenneolosuhteisiin. Samanaikaisesti moottoritien valmistumisen kanssa Karhulassa avattiin seitsemän uutta autoliikettä ja huoltokorjaamoa, kertoo Karhula-kirja.

Karhulan keskustan toiminnot olivat muutenkin murroksessa vuonna 1969. Samaan aikaan kun kanjonia revittiin, karhulalaisnuoriso esitti vaatimuksiaan oman nuorisokahvilan saamiseksi:

Me tarvitsemme nuorisokahvilan! Karhulassa ei ole paikkaa jonne voisimme mennä! Meille on turha puhua korinpunomisesta ja kansantanhuista, tarvitsemme paikan, jossa voimme tavata kavereita ja keskustella! Poliisi ajaa meidät pois kaduilta ja keskiolutoikeuksien vuoksi meitä ei lasketa tavallisiin baareihin! Emme tahdo keskiolutta. Tahdomme paikan, josta meitä ei ajeta pois. Yhteiskunnan on autettava meitä!

Nuoret tempasivat muun muassa "valtaamalla" nuorisotoimiston. Kauppala päättikin Kineman nuorisokahvilatoiminnan aloittamisesta kokeiluluontoisesti Bio Fenixin alakerrassa lokakuun 1969 lopusta lähtien kolmena iltana viikossa, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. ”Kahvilakokeilu on otettu nuorten taholta innostuneesti vastaan. Kahvilassa on ollut eri iltoina nuoria 40–90”, lukee saman vuoden kunnalliskertomuksessa.

Tulevan moottoritiekanjonin pohjoispuolelle avattiin 24.10.1969 osuuskauppa Liiton tavaratalo Sokos-Karhula. Rakennuksen pohjakerroksen ravintola Lasinpuhaltajassa oli runsaat sata asiakaspaikkaa ja A-oikeudet. Toisen kerroksen Sokos-Cafeteriassa oli yli 50 asiakaspaikkaa.

Kotkan Uutiset 24.10.1969.

Samana vuonna perustettiin ravintola Mesikämmen. Pian avattiin myös Kåren Kellari, joka aloitti 5.12.1969 kymmenen vuotta kestäneen yksityisen nuorisodiskon ajan paikkakunnalla. Vuonna 1945 syntynyt mies kertoo: ”Mä muistan ikäänkuin me oltais kävelty sit kanjonii... oltiin kuultu että tänne on disko tulossa että jee jee, hieno homma, vihdoin ja viimein saadaan meillekin disko. Muistan et joku norjalainen ois tulossa ja tällasta.”

Moottoritie yhdistyneenä uusiin, jopa mannermaisiin nuorisopaikkoihin antoi lupauksen avarasta maailmasta kaikkine mahdollisuuksineen. Karhulalaisnuoret alkoivat kurkottaa maailmankylään, joka vuoden 1969 jälkeen oli askelen lähempänä.

Valmis moottoritie. Kuva Karhula-postikortista.

Lisätietoja:

Nuorisotoimisto ´vallattiin´ Karhulassa. Eteenpäin 26.8.1969.
Osuuskauppa Liiton ilmoitus Kotkan Uutisissa 24.10.1969. 
Nuorisotyö. XIX Karhulan kauppalan kunnalliskertomus vuodelta 1969, 354.
Karhula. Karhulan kauppala 1976.

Nyttemmin on valitettu, että moottoritien rakentaminen kanjoniin heikensi kauppojen elinolosuhteita ja Karhulan keskustan elinvoimaisuutta sekä aiheuttaa meluhaittaa. Vuosien mittaan on julkisuuteen putkahtanut erilaisia suunnitelmia kanjonin kattamisesta ja esimerkiksi liikekeskuksen rakentamisesta moottoritien päälle. Hankkeet ovat toistaiseksi kaatuneet ilmeisesti rahoituksen puutteeseen. Ks. esim.
Kanjonin kattaminen osaksi tiehanketta. Mielipide. Kymen Sanomat 9.9.2008.
Kate koko kanjonille. Mielipide. Kymen Sanomat 4.12.2009.
Kotkan tartuttava kanjonin kattamiseen. Mielipide. Kymen Sanomat 26.10.2012. 
Gorbatshev varasi kanjonin. Ankkuri 5.12.2012.

Rinteen kulttuurihistoriaa

Rinteen pylväikössä kesällä 1973. Kuvan alareunassa näkyy
säilykepurkki, kenties hernekeittoa? Kuva: Elina Saarinen.

Rinteessä kesällä 1973. Kuva: Elina Saarinen.

Kåren Kellarin nuoret asiakkaat laajensivat 1970-luvun alussa reviirinsä diskon liikerakennuksen takana kumpuilevaan, suojaisaan ja siten helposti haltuun otettavaan Rinteeseen, jossa paikalliset pultsaritkin viihtyivät. Rinteessä nuoret tapasivat ennen vähittäistä siirtymistään sisään diskoon. Kirjoitan Rinteestä tarkemmin tutkimuksessani, mutta otan sen nyt lyhyesti esiin aiheen ajankohtaisuuden vuoksi.

Rinne oli osaksi Kymin seurakunnan, osaksi Ahlströmin tehtaiden mailla. Osa siitä toimi 1970-luvun alussa tehtaan hevosten laitumena.

Kesällä 1972 Rinteessä oli A. Ahlström Oy:n hevoslaidun.
Kuva: Helena Laineen kotiarkisto.

Vaikka nuoret rakensivat omalta osaaltaan paikallista kulttuurihistoriaa Rinteessä, se ei ole tärkeä historiallinen suojelukohde tai ympäristö siinä merkityksessä kuin yleensä tarkoitetaan. Rinteen välittömässä läheisyydessä sijaitsee kuitenkin arvokas, 1850-luvulla rakennettu Karhulan kartanon päärakennus, Hovi, joka uusittiin nykyiseen asuunsa William Ruthin aloitteesta vuosina 1887-92. Puistomaisessa ympäristössä on lukuisia vanhoja asuin- ja talousrakennuksia. Hovi toimii nykyisin kokouskartano-hotellina. 

Rinteen pohjoispuolelle asettuu toinen merkittävä rakennus, 1879 valmistunut Kymin kirkkoherran pappilan puinen päärakennus. Se toimii nykyisin Maakuntatalona. Kymenlaaksossa on runsaasti muitakin kultuurihistoriallisia kohteita, jotka löydät tästä luettelosta.

Nuorille Rinteen kausi alkoi säiden salliessa toukokuussa ja jatkui myöhäiseen syksyyn. Istuma-alustoina toimivat kivet ja sammalmättäät. Viereisestä K-Suurvalinnasta he ostivat keskioluet, limsat ja muut eväät. Osalla oli mukanaan Alkosta ostetut väkevämmät juomat. Kaikki toiminta ei kuitenkaan ollut humalahakuista; Rinteessä vietettiin kirkkaita kesäpäiväkin aurinkoa ottaen. Tärkeintä lienee ollut paikan keskeinen sijainti, rauhallisuus, epävirallisuus sekä se, että Rinne oli utealiailta aikuisten katseilta piilossa.

Rinnettä kutsuttiin myös pylvässaliksi, oltiin ”Lounaan/Lounaksen takana” (Kåren Kellarin naapurin Lounas-Baarin mukaan) tai yksinkertaisesti ”takana”.  Rinteessä ei erotettu tyttöjen tai poikien tilaa, vaan siellä oleiltiin ja istuskeltiin tasavertaisesti omilla paikoilla ja omissa porukoissa samaan tapaan kuin myöhemmin illalla diskossakin. Kaunis kesäilta luonnon helmassa yhdistyneenä pohjien ottamiseen kaveriporukassa on jäänyt aikalaisille mieleen hetkenä, kun kaikki oli hyvin ja varsinainen ilta edessä. Vuonna 1953 syntynyt mies kertoo:

Ja se hyvä iltahan saatto alkaa tosiasias jo Rinteestä et siel istuttii kun aurinko laski ja ne hevoset paino siellä eestais siin laitumella ja juotii sitä pussikaljaa sillee rauhallisesti ja sit siirryttii sinne sisälle.

Näin seudun vanha teollisuusperinne ja kulttuurimaisema liittyivät rockkulttuuriin orientoituneiden nuorten vapaa-ajan viettoon aivan Karhulan keskustassa.

Kårelaisten "kulta-aika" ajoittuu 1970-luvun alkuun, ja silloiset aikalaiset ovat tehneet Rinteestä pyhiinvaelluspaikan Kåren Kellarin muisteloissa. Onnistuukohan myös ensi syyskuussa?

Toiminnot ovat nimittäin nyt muuttumassa. Parhaillaan Rinteeseen rakennetaan päiväkotia, joka valmistuu elokuussa 2013.

Piakkoin sinne aletaan rakentaa myös asuntoja: Kotka - Kymin seurakuntayhtymä myi 15.5.2013  allekirjoitetulla kauppakirjalla uuden päiväkodin viereisen asuntokerrostalotontin YIT Rakennukselle. Pylvässalit ovat tapetilla muuallakin, esimerkiksi Helsingin Vuosaaressa ja Tampereella.

Uusin kuvasarja on otettu huhti-toukokuussa 2013.
Kuvat: Liisa Avelin.