Kaakonkulman tietokirjailijat esittäytyvät: Tietotuuri-tapahtuma Kotkassa 17.9. - 22.10.2013

Eilen avattiin Kotkan kaupunginkirjastossa Tietotuuri-tietokirjallisuustapahtumasarja. Sen järjestävät yhteistyössä Suomen tietokirjailijat ry:n Kaakonkulman aluetoiminta, Kotkan kaupunginkirjasto ja Kotka-seura. Tavoitteena on tehdä tunnetuksi Kaakkois-Suomen alueen tietokirjailijoita. Näyttely on avoinna kirjaston aukioloaikoina.

Mukana ovat Antti Arponen, Liisa Avelin, Leena Griinari, Risto Hamari, Ulla-Maija von Hertzen, Pia Harjula, Jyrki Laukkanen, Olli Latva, Martti Linna, Hilkka Mattila, Marjatta Pasanen, Petri Pietiläinen, Terhi Pietiläinen, Sirpa Polo, Heikki Rytkölä, Kimmo Saarinen, Jaana Utriainen ja Seppo Vuokko.

Kotkan pääkirjastossa järjestettävän tapahtuman tarkoituksena on lisätä keskustelua paitsi tietokirjallisuudesta, tietokirjoittamisesta ja tietokirjailijan ammatista myös avata sekä taustoittaa ajankohtaisia aiheita tietokirjallisuuden kautta. Katso ohjelma.

Tekstejä kulttuurista

Kun kiinnostun, kirjoitan. Talouskouluaikainen opettajani ja kollegani, kotkalainen Ella Mussalo ehdotti 1980-luvun alussa yhteistä tutkimus- ja kirjaprojektia liittyen perinteisiin verkkopitseihin, joita hän oli pitkään tutkinut. Olin juuri valmistunut Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopistosta ja täynnä intoa. Kirjamme sai nimekseen Kymijokilaakson verkkopitsit, ja se ilmestyi vuonna 1986 Kymenlaakson maakuntamuseon julkaisusarjassa.

Kun opetan, kirjoitan. Muistan opettajana turhautuneeni monisteiden tuhruiseen painojälkeen ja ajatelleeni: voisiko perusasiat koota selkeäksi ja käyttäjäystävälliseksi kirjaksi? Vuonna 1993 Opetushallitus julkaisi oppikirjani Kelkka, läppäkoukku, silmukka. Koneneulonnan alkeet. Kirja perustuu Haminan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa kehittämääni materiaalipakettiin, jota olin vuosien ajan muokannut ja jakanut opiskelijoille oppikirjan tapaan.

Kun opiskelen, kirjoitan. Vuonna 2005 valmistuin Helsingin yliopistosta kasvatustieteen maisteriksi pääaineenani käsityötiede. Käsillä tekemisen sukutraditioista laatimaani gradua en julkaissut. Parhaillaan viimeistelen Turun yliopistossa kulttuurihistorian väitöskirjaani, joka käsittelee karhulalaisessa Kåren Kellarissa koettua diskoyhteisöllisyyttä vuosina 1969–1979 ja 2000-luvulla. Jatko-opintojen aikana olen julkaissut pari artikkelia ja harrastanut verkkokirjoittamista. Tieteen yleistajuistaminen on tullut henkilökohtaisesti tärkeäksi tavoitteeksi. Tässä blogissani harjoittelen taitoa tiivistää tekstiä ja yksinkertaistaa joskus monimutkaisia asioita.

Kannustavilla äidinkielen opettajillani Salli Huotilaisella ja Eeva Saurilla on ollut ratkaiseva merkitys sille, että kirjoittamisestani tuli totta. Aluksi siinä yhdistyivät tuore opettajuus, innostus omaa alaa kohtaan, kiinnostus oppimateriaalien kehittämiseen ja tunne siitä, että oli jotakin annettavaa. Myöhemmin kirjoittamiseni on saanut uusia sävyjä.

Neljän vuosikymmenen aikana olen suunnilleen kymmenen vuoden välein löytänyt itseni uuden kiinnostavan projektin ääreltä. Kirjallinen tuotantoni on kirjavaa kansanperinteestä koneneulonnan kautta diskoyhteisöllisyyteen, mutta kun tarkkaan katsoo, sille löytyy yksi yhteinen nimittäjä: rakkaus kulttuuriin.

Julkaisut:

Avelin, Liisa 2010 (ei mukana näyttelyssä)
“Mission impossible? Oral historian and the blog.” Artikkeli konferenssijulkaisussa In Search of Voice: Oral History as Theory, Method, and Source. Toim. Gelinada Grinchenko & Natalia Khanenko-Friesen. Kustantaja Torgsin Plus, Kharkiv, Ukraina. ISBN 978-617-03-0173-4

Avelin, Liisa 2009
“Oral history & e-research. Collecting memories of the 1960s and 1970s youth culture”. Artikkeli teoksessa Oral History. The challenges of dialogue. Toim. Marta Kurkowska-Budzan & Krzysztof Zamorski. Studies in narrative 10. Kustantaja John Benjamin Publishing Company, Amsterdam, Netherlands. ISBN 978-90-272-2650-1

Avelin, Liisa, 2006 (näyttelyssä esillä tulostettu blogiaineisto, 804 sivua)
Disco Club Kåren Kellari -blogi (http://disco.kymp.net). Saatavana tutkimuskäyttöön: Avelin, Liisa: Kåren Kellarin merkitys: weblog-aineisto 2006-2007 [elektroninen aineisto]. FSD2333, versio 1.0 (2008-04-03). Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja], 2008.

Avelin, Liisa 1993
Kelkka, läppäkoukku, silmukka – koneneulonnan alkeet. Julkaisija Opetushallitus, Helsinki. Kustantaja Painatuskeskus, Helsinki. ISBN 951-37-0864-0

Mussalo, Ella & Avelin, Liisa 1986
Kymijokilaakson verkkopitsit. Kymenlaakson maakuntamuseon julkaisuja n:o 5. Kustantaja Kymenlaakson maakuntamuseo, Kotka. ISSN 0359-6958

Omaelämäkerrallisesta tutkimuksesta

Diskon jäsenkorttini vuodelta 1971.

Olin Kåren Kellarin asiakas vuosina 1970 - 73. Mihin haasteisiin olen tutkimuksessani sen tiimoilta törmännyt?

Ensin vähän taustaa. Synnyin vuonna 1955 maanviljelijäperheeseen miehikkäläläisen isäni ja laitilalaisen äitini vanhimpana lapsena. Perheemme muutti vuonna 1956 Salo-Miehikkälästä Karhulaan, ja isäni meni töihin Sunilan tehtaalle. Myöhemmin kummankin vanhempani työpaikat löytyivät Sunilan yhteiskoulusta, jossa myös asuin nuoruusvuoteni. 

Varsinkin minun, esikoistyttären kohdalla vanhempieni kasvatusperiaatteet olivat tiukat. Kumpikaan heistä ei ollut aikanaan saanut käydä kouluja vaikka olisi halunnut, joten koulunkäyntiä pidettiin arvossa. Se nähtiin takeena sosiaalisesta noususta. Tässä asetelmassa diskoon "hurahtaminen" näyttäytyi vanhemmilleni uhkana, joka vei energiaa lukio-opintojen suorittamiselta antamatta mitään kehittävää tilalle.  

Vietin ensimmäisen kerran iltaa Kåren Kellarissa elokuussa 1970, jolloin sen avautumisesta oli kulunut jo kahdeksan kuukautta. Olin 14-vuotias, ja aiemmin käynyt paikassa vain päiväsaikaan. Paloin halusta päästä sisään diskoporukkaan, kårelaisiin. Tosin luontainen paikkani oli yhteisön ulkokehällä, ei paikan keskipisteessä. Tässä tarkkailuasemassa tulin havainnoineeksi esimerkiksi ystävyyteen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan liittyviä tekijöitä: kuka oli muiden silmissä suosittu, kuka ei ja miksi. Ihmiset ja ihmisten välinen vuorovaikutus kiinnostivat jo silloin.

Olin seurannut diskon syntymistä Karhulaan, ja toiveikkaana taiteillut siitä merkinnänkin Teinikalenteriini 5.12.1969. 

Kenties rakkain teini-iän harrastukseni liittyi pukeutumiseen. Suunnittelin, ompelin ja neuloin lähes kaikki vaatteeni. (Myöhemmin siitä tuli myös ammattini pariksikymmeneksi vuodeksi.) Luin Introa ja kuuntelin rockia radiosta ja äänitin parhaimmat kappaleet kelanauhurilla. Päihteet tulivat tutuiksi alaikäisenä: join olutta ja viiniä ja poltin tupakkaa kuten ”kaikki” tuntemani nuoret siihen aikaan tekivät. Toimin tietämättäni rockkulttuurin kontekstissa, jolla historioitsija Katja-Maria Miettunen tarkoittaa nuorten uudenlaiseksi kokemaa sosiaalista elämäntapaa musiikkeineen, pukeutumisineen ja päihteineen.

Intensiiviseksi muodostuneen kolmivuotisen jakson päätteeksi suhteeni Kåren Kellariin alkoi väljähtyä vakituisen seurustelusuhteen alkamisen myötä päättyen kokonaan vuonna 1973. Asiakkuuteni kesti noin kolmasosan diskon kymmenestä toimintavuodesta ja ajoittuu tämän tutkimuksen kolmen ”pienen sukupolven” luokittelussa toiseen diskosukupolveen.  

Kuten olen aiemminkin todennut, 2000-luvulle saakka luulin Kåren Kellarin jääneen yhdeksi ajanjaksoksi muiden nuoruuden kokemusten joukkoon. Diskon merkitystä ei juuri tullut pohdittua ennen ensimmäisiä Kåren Kellarin muisteloita. Sen jälkeen käsitin, että diskomenneisyys on vahvempi osa identiteettiäni kuin olin ajatellut.

Omaelämäkerrallinen tutkimusjuonne herättänee kysymyksen tutkimukseni objektiivisuuden ja subjektiivisuuden suhteesta. Henkilökohtainen historiani on tuottanut aiheesta jonkinasteisen esiymmärryksen. Se on rockkulttuurin monisäikeisellä kentällä tutkijalle jopa välttämätöntä, toteaa sosiologi Hannu Kaskinen. Tutkijan esiymmärrys yhdessä tutkimuksen läpinäkyvyyden kanssa auttanee välttämään ylitulkintoja eli sitä, että tutkimus ei perustukaan aineistoon vaan esimerkiksi tutkijan henkilökohtaiseen kokemukseen.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tutkimusasetelma ei ole tavatonta. Muutama esimerkki: ravintola- ja keikkamuusikkona työskennellyt Ahti Nikkonen teki väitöstutkimuksensa ravintolamuusikon ammatista otsikolla Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho (2005). Matti Hyvärinen kirjoitti taistolaisuuden viime vaiheista osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuen (vuonna 1994 julkaistu Viimeiset taistot). Ritva Raippa oli punkkari 1980-luvun puolivälissä; hänen kasvatustieteen väitöskirjansa Punkin kaksi vuosikymmentä. Etnografiaa ja punkkareiden elämäkertoja jlkaistiin vuonna 2002. Ilmari Vesterinen, jazzin harrastaja ja Old House Jazz Clubin jäsen muistelee kyseistä jazzklubia teoksessaan Mäyränkolon jazzareita. Totta ja tarua Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista (2006).

Kun tutkimuskohteena oleva ilmiö kuuluu omaan nuoruuteeni, pyrkimys analyyttiseen tarkasteluun on ollut tutkimuksellisesti haastavaa. Subjektiiviset kokemukseni ja tutkijan esiymmärrykseni ovat määrittelemättömänä tausta-aineistona, joita en pysty sulkemaan pois. Menneisyys näyttäytyy oman henkilöhistoriani läpi. Ihmistieteissä jokainen tutkija tutkinee pohjimmiltaan muiden välityksellä itseään, ja muista kirjoittaessaan kirjoittaa aina myös itsestään.

Antti Karisto ja Ullamaija Seppälä toteavat, että tutkimuksen aihe voi ja se saa olla lähellä tutkijaa. He varoittavat kuitenkin siitä, että tehdessään työtä itselleen läheisestä ja koskettavasta aiheesta tutkijan on syytä pitää mielessään siihen sisältyvät vaarat: kyseessä on tutkimus eikä terapiateksti.

Omaelämäkerrallisen lähestymistavan ongelma voi olla myös tieteellisen ja ei-tieteellisen ymmärtämisen välillä. Kysymys kuuluu: pystynkö tutkijana tiedostamaan tämän? Kokemuksesta kumpuava tutkijan esiymmärrykseni ja siihen lähtökohtaisesti sisäänrakennettu näkökulman subjektiivisuus saattavat haitata tai pahimmassa tapauksessa estää tieteelliseen tutkimukseen olennaisesti kuuluvien kriittisyyden ja objektiivisuuden toteutumista. Jos taas ryhdyn subjektiivisen ääneni kuulumisen pelossa sitä kokonaan vaimentamaan, voi se puolestaan johtaa ylivarovaisuuteen tai kohtuuttoman kriittisyyden saamaan yliotteeseen. Tällöin tutkimuskohteen hienoimmat vivahteet ja piilossa olevat merkitykset voivat jäädä huomaamatta tai nostamatta esiin. Seurauksena voi olla myös asioiden käsittelyn yhteismitattomuus. Se voi ilmetä esimerkiksi niin, että oma diskosukupolveni tulee edellä mainituista syistä käsiteltyä joko muita laajemmin tai suppeammin.

Pyrin tiedostamaan asetelmassa piilevät vaarat. Ymmärrän, että niihin kompastuminen saattaa vahingoittaa työni tutkimuksellista arvoa. Uskon kuitenkin, että kriittinen asenteeni ja pyrkimys avoimeen refleksiivisyyteen auttavat pääsemään aiheen käsittelyssä tutkimukselliselle tasolle. En ole voinut välttää subjektiivisia tunteita, mutta parhaani mukaan en ole antanut niiden vaikuttaa tutkimukseni tuloksiin. Silti on mahdollista, että subjektiiviset kokemukseni saattavat tiedostamattani suodattua esiin.

Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki toteaa, että vaikka tutkimuksen teossa risteytyy oma elämänkokemus, historiantutkimusta tulee objektiivisuuden nimissä pystyä tekemään myös sen ohi. Hän kannustaakin tutkijoita oman positionsa ja henkilökohtaisten ulottuvuuksien pohtimiseen ja näkee, että siitä voi tulla jopa tutkijan voimavara.

Onnistunko tutkijana välttämään subjektiivisuuden sudenkuopat aihepiirissä, jossa itsekin olen ollut aikalaiskokijana? Uskon, että ajallinen ja osaksi sosiaalinen ja kulttuurinen etäisyys ovat auttaneet ymmärtämään ja tulkitsemaan diskoyhteisön ominaispiirteitä ja tutkimani diskon merkitystä yhteisöön kuuluneille. Olen myös sitä mieltä, että aineiston tulkinta olisi saattanut olla jopa mahdotonta ilman henkilökohtaista ja paikallista sidettä tutkimuskohteeseen. 

Lähteitä:
Miettunen 2009, 21; Söderholm 1987, 13–16; Kaskinen 1989, 3; Nivala & Mähkä 2012, 8–9; Karisto & Seppälä 2004, 26–27; Leskelä-Kärki 2004, 309, 324 ja 2001, 118; Hoikkala 1995, 175; Mikkonen 2004, 145; Laine 2001, 29, 32; Eskola 2003, 147.

Blogi tutkimuspäiväkirjana

Bloggaaminen on joskus mielenkiintoista ja hauskaa. Tällaisen, osaksi tutkimuspäiväkirjana toimivan blogin kanssa tasapainoilu on kuitenkin välillä vain kiusallista.

Viimeksi koin häpeän tunteita eilen, kun keksin alkaa lisätä teksteihini tunnisteita selkeyttääkseni sivun rakennetta ja helpottaakseni lukijoiden työtä. (Tunnisteet näkyvät nyt tuossa vasemmassa reunassa.) Kävi niin, että editoituani parikymmentä tekstiäni ne ilmestyivätkin pötkössä Agricolan historiablogien listalle, jossa blogini on mukana automaattisessa seurannassa. Nyt syntyi vaikutelma itseään ja tekstejään tyrkyttävästä harjoittelijasta, joka julkaisee vanhoja tekstejään sunnuntai-illan ratoksi uusien tekstien ja tekemisen puutteessa.

Pahoittelen, hyvät Agricola-blogien seuraajat. Toivottavasti ette tästä kiusaantuneet. Parasta olisi, jos kukaan ei edes huomannut.

Epämukavuusalueella oleminen ON epämukavaa. Sosiologi Erving Goffman kirjoittaakin, että ihminen usein pyrkii korjaamaan erehdyksiään ja virheitään viimeiseen saakka ennen tulosten julkaisemista. Näin saamme luoduksi erehtymättömyyden vaikutelman ja pidetyksi sitä yllä. Jos esitämme muille jonkin tuotteemme, mieluiten näytämme vasta lopputuloksen, jotta meitä arvioitaisiin vain valmiin, viimeistellyn, hiotun ja pakatun suorituksen perusteella. Joissakin tapauksissa salataan, että tuotos on syntynyt nopeasti ja vaivattomasti. Toisinaan taas halutaan peittää lopputuloksen edellyttämät pitkät, uuvuttavat työtunnit.

Jäin miettimään Agricolan blogiseurannassa olemisen mielekkyyttä. Se on hyvä foorumi vankkaa asiaa ja mielipiteitä tarjoaville historiablogeille, mutta tämän kaltaiselle julkaisulle se ei nykyisellään täysin sovellu. Valmisteilla olevan tutkimukseni kannalta tärkeämpää kuin julkisuus on se, että blogitekstini voivat elää ja hengittää vapaasti. Blogini toimii ajatushautomona. Voisin toki kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, mutta tulos ei olisi yhtä tehokas, uskon. Perinteentutkija Jyrki Pöysän ajatusta lainaten mahdollisuus lukea omia ajatuksia tietokoneen näytöllä kannustaa reflektoimaan niitä, samalla kun pidempiaikainen ajatteluprosessi käynnistyy.

Lähteitä:
Goffman, Erving: Arkielämän roolit. Alkuteos The Presentation of Self in Everyday Life (1959). Suom. Erkki Puranen. WSOY, Porvoo 1971.
Pöysä, Jyrki: Kilpakirjoitukset muistitietotutkimuksessa. Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 221–244. 

Kuva tarkentuu

Vietin eilisen helteisen päivän Mikkelin maakunta-arkistossa tutkien Kymen lääninhallituksen asiakirjoja Kåren Kellarin toiminnan vuosilta 1969 - 1979. Lääninhallituksen diaarikorteille on koottu Kåren Kellarin eri vaiheisiin liittyvät viranomaisten toimenpiteet, ja lisämateriaalia löytyi saapuneista kirjatuista asiakirjoista sekä päätöskonsepteista.

Kansallisarkiston alaisuuteen kuuluva Mikkelin maakunta-arkisto säilyttää Kymenlaakson lisäksi Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon alueiden kirkon, yksityisten ja valtion viranomaisten arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä (mikrofilmejä). Soitin sinne Kåren Kellarin yritystietojen perässa jo kuutisen vuotta sitten, mutta silloin kerrottiin että näin uutta aineistoa heillä ei ole. Nyt oli.

Tutkijasalissa oli odottamassa vaunullinen kansioita. Kertaheitolla aukeni taivas niukkoihin tiedonmurusiin tottuneelle. Arkiston palvelu oli erinomaista: Kåren Kellariin liittyvä aineisto oli etukäteen merkitty ja helposti löydettävissä, ja lisäpyyntöni toteutettiin viipymättä. Nopeasti laskettuna aineistoni karttui noin sadalla erilaisella asiakirjalla. Mukana on virka- ja työtodistuksia, tarkastuspöytäkirjoja, vuokrasopimuksia, ravintolan pohjapiirroksia ja selitelmiä liikeideasta.

Tutkimani diskon elinkaaressa on viisi sen toimintaan merkittävästi vaikuttanutta käännettä. Nämä ovat olleet pääpiirteissään tiedossani aiemminkin, mutta nyt ravintolat saivat oikeat nimensä ja henkilönsä, jotka toimintaa kulloinkin pyörittivät.  

Kåren Kellarin vaiheet lyhyesti:

22.11.1969: ravintola- ja nuorisokahvilaliike "Kåren Kellari om. Ritva Larsen". Paikasta käytettiin nimeä "Karhulan Disco-Club nuorisodiskoteekki". Vastuunalaisena hoitajana toimi ensimmäisen vuoden ajan Eeva Turunen ja sen jälkeen Kåre Larsen.

8.9.1977: Antti Kuusi, Markku Sallinen, Erkki Lehtinen ja Heikki Ukkonen vuokrasivat liikehuoneiston syyskuun alusta ja alkoivat harjoittaa ravintolatoimintaa käyttäen toiminimeä ”Kahvila-Ravintola Kåren Kellari”. Yhdessä asiakirjassa näkyy ravintolan nimenä "Kahvila-ravintola Mama Rosa". Antti Kuusi oli vastaavana hoitajana ja Heikki Ukkonen vastaavan hoitajan sijaisena. 

15.11.1977: Yrjö Aarnio ja Ari Suurnäkki vuokrasivat liikehuoneiston ja alkoivat pyörittää diskoa toiminimellä ”Ravintola Sunrise”. Kåre Larsen oli vastaavana hoitajana.

28.9.1978: Ritva Larsen otti paikan jälleen itselleen entisellä toiminimellään "Kåren Kellari omist. Ritva Larsen”. Vastuunalaisena hoitajana oli Kåre Larsen ja hänen sijaisenaan Ritva Larsen.

7.5.1979: Timo Inkinen, Lea ja Joanis Kudunas ja Kirsti Pohjonen perustivat paikkaan "Ravintola Afroditen". Vastuunalaisena hoitajana oli Kirsti Pohjonen ja hänen sijaisenaan Lea Kudunas. 

............................................

Ravintolat eivät seuranneet toisiaan saumattomasti. Kun edellinen ravintoloitsija lopetti eikä uutta vielä ollut löytynyt, jouduttiin paikka välillä sulkemaan. Arkistosta ei löytynyt yhdenkään edellä mainitun ravintolan lopettamisilmoitusta, joten aivan aukotonta ei niiden toiminnan dokumentointi ole ollut.

Muistitietoaineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että ravintoloitsijoiden tiheäkään vaihtuminen ei diskon nuorta asiakaskuntaa liiemmin kiinnostanut taikka häirinnyt. Pääasia, että paikka oli olemassa. "Sama baari koko ajan", kiteyttää Sunrisen ja Afroditen aikana diskossa viihtynyt.

Lähteet:

Kymen lääninhallituksen diaarikortit:

Ab: 410. 8962/E. 742/69 K Lar; Ab: 426. 9552/E. 742/70 L; Ab: 523. 7320/411/77 K Kuu; Ab: 523. 9346/ 411/77 K Aar; Ab: 534. 8879/411/78/K Lar; Ab: 546. 3696/ 411/79 K Ink.   

Kymen lääninhallitus: Saapuneet kirjatut asiakirjat: 

Ea:1277. 8962/E.742/69Lar; Ea:1611. 7320/411/77Kuu; Ea:1612. 9346/411/77 K Aar; Ea:1664. 8879/411/78 K Lar; Ea:1693. 3696/411/79 K Ink.

  

Tutkimuksen tekemisen paikat

Olen viime aikoina hionut  ensimmäistä käsittelylukuani Kåren Kellarin topografiasta. Kulttuurihistorian ydinkysymykset  - kuten paikan ja ajan kokeminen  - ovat läsnä tässäkin tutkimuksessa. Tarkastelen Kåren Kellarin paikkaa diskoyhteisöllisyyden näkökulmasta kahdella aikatasolla: diskon toiminnan vuosina (1969 - 1979) ja postkåreaanisena aikana (2000-luvulla).

En nyt kerro aiheen käsittelystä sen enempää. Päätin sen sijaan vaihteeksi avautua lifestyle-blogien konventioiden tapaan omasta elämästäni ja paikoista, joihin tutkimuksen tekeminen täällä kotona kiinnittyy. Kirjastossa tai mökillä työskentelyn jätän juttuni ulkopuolelle, vaikka nekin ovat osoittautuneet tutkimuksen paikkoina hedelmällisiksi.

Väitöskirjaan riittää tutun sanonnan mukaan keskivertoälykkyys, mutta istumalihasten pitää olla erinomaiset. Koska en halua opintovapaajaksoni tyssäävän, otetaan nyt esimerkkeinä vaikka alaselkäkipuun tai hiirikäteen, olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota työpisteiden ergonomiaan. Millaisia ovat tutkimukseni tekemisen paikat nyt kesäkuussa? Puhun monikossa, sillä en osaa kotona työskennellä yhdessä ja samassa paikassa.

Valitsen paikkani sen mukaan, haluanko a) pelkästään lukea vai b) myös kirjoittaa, jolloin pitää miettiä tarvitsenko välttämättä verkkoyhteyden (ja hyväksynkö sen kylkiäisenä vaanivat aikavarkaat). Ulos yritän istahtaa aina välillä, jos aurinko paistaa. Kun takapuoleni on puutunut tai niskani jumissa, vaihdan paikkaa. Silloin istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä ja jalat suorina. Plussaa on, että siihen saa mainiosti levitettyä kirjat ja aineiston käden ulottuville.

Muuten kaikki on toistaiseksi ok, mutta miksi taukojumppa ja venyttely aina unohtuvat?

Viikon varrelta 

Olen nyt ollut opintovapaalla neljä viikkoa. Viimeisin niistä sisälsi hyviä ja huonoja uutisia. Tässä poimintoja viikon tapahtumista:

Maanantai: 

Aamulla luin Kotkan kirjastossa vuoden 1958 sanomalehtiä ja Karhulan ja Kotkan vuosien 1969 -79 kunnalliskertomuksia. Illalla tallensin skannatun ja valokuvatun aineiston ja sulattelin päivän saldoa. 

Tiistai: Ulkona paistaa aurinko ja on lämmintä, mutta istun sisällä kirjoittamassa tekstiä tutkimusmenetelmästäni. Kymin Osakeyhtiön 100-vuotissäätiö ilmoitti myöntäneensä minulle apurahan matka-, majoitus- ja seminaarikuluihini. Hienoa! Ainakin tämä seminaari on ohjelmassa syyskuussa.  

Keskiviikko:  Löysin Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistosta tupakoijan kirjoituksen (Päivätär 29.7.1865), josta maistiainen:

Se oli, mielestäni, niin ihana ja rattoisa ajanwietto, istua piippu suussa elikkä sikari hampaissa ja puhaltaa sawusormuksia elikkä wanteita ilmaan. Ja tämän konstin minä opinkin niin täydellisesti, että taisin istua koko tunnin aikaa ja puhaltaa puolen sataa sawuwannetta perätysten ilmaan.  

Ja sitten jobinpostia: ylsin vain varasijalle Erasmus Mundus WEBB -projektissa Tbilisi State Universityyn ensi syyslukukaudeksi "to research, work and teach". Projektiin tuli 785 hakemusta neljääntoista maahan. 125 hyväksystä opiskelijasta 29 on tohtoriopiskelijoita. Tällä hetkellä en jaksa uskoa peruutuksiin, joten varasin kirjastosta tutkijanhuoneen lokakuuksi (ensimmäinen vapaa aika).

Torstai: Peruslukemista ja -kirjoittamista muistitietoaineiston haasteista. 

Paul Thompsonin The Voice of the Past: Oral History on yksi
muistitietohistorian perusteoksista.

Perjantai: Aamulla kesän ensimmäinen ukonilma ja pitkästä aikaa sateista. Pyöräilin Helilään viettämään Kotka-päivää ja Karhulan Jokipuiston käyttöönottojuhlaa. Kuuntelin Timo Lievosen luennon jokivarren teollisuudesta.Loppupäivä kirjoittamista ennen siirtymistä viikkosiivouksen kautta viikonlopun viettoon.

Kuvassa puhuu Timo Lievonen. Taustalla kuvanveistäjä
Antti Maasalon Alkulähteellä-veistos, joka paljastettiin juhlassa.

 

Beatlemaniaa syyskuussa 1964

Tällä kertaa postaukseni tulee Turusta. Tulin tänne puolenpäivän aikaan ja majoituin viehättävään Villa Hortukseen. Lähdin sitten yliopiston pääkirjaston mikrofilmien lukulaitteen ääreen. Alunperin tarkoitukseni oli selata tiettyjä Helsingin Sanomien  numeroita vuosilta 1965 - 1966, mutta niitä siellä ei ollut. Valitsin sitten sattumankaupalla Hesareita vuoden 1964 syyskuulta. 

Beatlemania oli silloin huipussaan. Helsinkiläisessä Bio-Biossa esitettiin seitsemättä viikkoa elokuvaa A Hard Day's Night (suom. Yeah, yeah, tässä me tulemme). Yhtye oli tärkeä prekåreaanisen ajan karhulalaisnuorillekin. En kuitenkaan paneudu nyt siihen, vaan esittelen lyhyesti kolme arkistolöytöäni.

Ensimmäiseksi silmiini osui ilmiötä päivittelevä yleisönosastokirjoitus, joka julkaistiin lehden Postilaatikko-palstalla 26.9.1964: 

The Beatles:

Te olette ihanne
epäjumala, kaikkien
    palvoma.
Kun te laulatte: "All my lovin´ I will send to
     you..."
polvistuvat tuhannet ja taas
     tuhannet eteenne.
He huutavat, kiljuvat,
     pyörtyvät -
teidän takianne Paul, John,
     George ja Ringo.
He repivät ihanat
     vaatteenne, hiuksenne ja
     ehkä teidätkin - kaikki
     vain rakkauden tähden...
Teitä vihataan, kadehditaan,
     inhotaan.
Mutta teen-ager´s love te
     olette.
He suutelevat maata jolle
     astutte.
Te toitte heille kaikille
     yhteisen taudin:
Liverpool-kuumeen. Sen
     takia he rakastavat
Beatleja, te olette
     valloittaneet heidät.
Amerikka ja puoli
     Eurooppaan on jalkojenne
     juuressa - te pitkälettiset valloittajat.
Teini-ikäiset, oletteko te
     ihan järkeviä?
Kun kaikessa soi  - Beatles.
"P i c e"

Toinen poimintani on 27.9.1964 julkaistu Poninhäntä-pilapiirros, joka ilmestyi lehdessä kerran viikossa.  Siinä lähestytään uuden nuorisokulttuurin omaksuneiden teini-ikäisten opiskelijoiden koulunkäyntiä ja vapaa-ajanviettoa. Tyttö katsoo TV:tä nenä ruudussa ja vastaa piippua polttelevalle isälleen: Minun on pakko katsella Beatlesien esitystä. Meidän on pidettävä koulussa esitelmä ajankohtaisesta aiheesta.


Kolmas esimerkkini tulee mainonnan maailmasta (HS 30.9.1964). Ilmoituksessa ohjataan tarkkojen piirrosten avulla kiinnittämään huomiota Beatles-kenkien tärkeimpiin yksityiskohtiin: korkeisiin korkoihin ja "mantelikärkiin".  

Nimetön osoittaa tutkimusblogissani 20.3.2006, että Karhulassa ja Kotkassa tunnettiin tärkeimmät trendit: Beatles kengät (kaikkihan kai muistavat?)  teräväkärkiset.. niisähän ei ollut nauhoja vaan jonkilainen kumiresori siinä sivuilla..ja tavallista korkeampi kanta eli korko ... ja sitten se olennaisin niihin piti käydä suutarilla laitattamassa kantaan että kärkeen teräsvahvikkeet..se oli UPEETA kun ne sitten kopisivat siihen liikekeskuksen betoni käytävään...

Aurinkoista viikonloppua helteisestä Turusta! Huomenna ohjelmassani on Heli Rantalan väitöstilaisuus klo 12. 
 

Ensimmäisyyden houkutus

Olen viime aikoina miettinyt ensimmäisyyden käsitettä diskoon liittyen. Tunnistan sen viekoittelevuuden ja olen itsekin siihen tukeutunut (ensimmäinen suomalainen diskotutkimus), mutta olen tullut tarkemmaksi. Kun luen tai kuulen jonkin diskoon liittyvän asian, ilmiön tai henkilön olleen ensimmäinen lajissaan, kriittinen tutkijaminä astuu esiin. Haluan tietää, mihin lähteeseen väite perustuu. 

Jotta ensimmäisyysväite on uskottava, sen takana täytyy olla sitä tukevaa alkuperäisaineistoa. Jos sitä ei tuoda esiin, herää epäilys, että kyse on tutkijan tai aikalaiskokijan toiveajattelusta, virhepäätelmästä, tiedon puutteesta tai omakohtaisen kokemukseen tai muistikuvaan perustuvasta yleistyksestä. Ikävässä tapauksessa samat virheet toistuvat teoksesta toiseen ja muuttuvat totuudeksi, jota kukaan ei enää kyseenalaista.

Ongelma voi osaksi syntyä siitä, että nuorten vapaa-ajanviettomuodot ovat usein olleet varsin paikallisia tai lyhytkestoisia, eikä niitä ole välttämättä dokumentoitu minnekään. Lisäksi samankaltaiset ilmiöt saattavat kehittyä useassa paikassa samanaikaisesti, kun aika on kypsä. Diskoiksi nimettyjä ravintoloita on historian saatossa maailmanlaajuisesti ja paikallisesti myös ollut monenlaisia, joten siksi aina on määriteltävä, mitä esimerkiksi diskolla kulloinkin tarkoitetaan.

Yksi esimerkki. Yhdysvaltalaisen historioitsija Albert Goldmanin teos Disco  vuodelta 1978 on suhteellisen kattava ja todennäköisesti ensimmäinen diskokulttuurin kokonaisesitys, mistä syystä hänen näkemyksensä on luonut vahvan suunnan diskotutkimukselle. Goldmania lainaten lähes jokaisessa myöhemmässä teoksessa todetaan, että Pariisin latinalaiskorttelissa Rue de la Huchetten varrella sijaitsi toisen maailmansodan aikaan pieni La Discothèque -kellariravintola, jonne pääsi kuuntelemaan jazzia äänilevyiltä ja tanssimaan piilossa saksalaismiehittäjiltä.

Yhdysvaltalainen musiikkitoimittaja Peter Shapiro kyseenalaistaa tulkinnan ja itse asiassa koko kyseisen ravintolan olemassaolon vuonna 2005 julkaistussa Turn the Beat Around -tutkimuksessaan. Tutkittuaan ranskalaisia jazz-arkistoja Shapiro ei löytänyt lainkaan merkkejä nimeltä mainitun ravintolan toiminnasta Pariisissa kyseisenä aikana. Goldmanin ongelma on, että hän ei osoita mihin lähteeseen tietonsa perustaa.

Syntyi myytti ensimmäisestä diskosta, jota ei ehkä koskaan ollut olemassakaan.
 

Entisiä kårelaisia kohtaamassa

    Kåren Kellarin viidennet muistelot järjestetään
    lauantaina 7.9.2013. Rivi-ilmoitus Ankkuri-lehdessä
    24.4.2013

Ensimmäinen kohtaus. Istumme Tulikukossa kesällä 2001 kun Örlingin Jukka kertoo, että syyskuussa järjestetään ensimmäiset Kåren Kellarin muistelot. Tieto levisi ja sai entisten kårelaisten keskuudessa innostuneen vastaanoton. Lähdin sinne yhdessä siskoni Helenan ja nuoruudenystäväni Eijan kanssa. Mielissämme pyöri kysymys: keitä kaikkia tulee paikalle? 

Muisteloiden järjestäminen syntyi Kåren Kellarin entisten asiakkaiden Jukka Örlingin, Timo Kähärän ja Esa Pöntysen ideasta. Toteutusvaiheessa mukaan tuli Bengt Hjelt, ravintoloitsija ja diskon entinen tiskijukka. Pekka Örling hoiti puffit Kaupunkilehti Kotkansilmään muun muassa Kotkan Meripäivien aikaan. Markkinoinnin viimeisteli puskaradio. Kåren Kellarin muisto muuttui nyt kollektiiviseksi oltuaan parikymmentä vuotta yksittäisten nostalgia-aaltojen varassa. Nämä ensimmäiset muistelot järjestettiin perjantai-iltana 21.9.2001 ravintola Karhussa. 
 Vaikka idea sai vastaansa monia epäilijöitä, tapahtuman organisaattorit uskoivat asiaansa. Jos heillä jännitystä olikin se osoittautui turhaksi, sillä ensimmäisiin muisteloihin osallistui noin 150 entistä Kåren Kellarin asiakasta ja henkilökuntaan kuulunutta. ”Tää oli ihan uskomaton menestys – vuosisadan bileet”, totesi Bengt Hjelt tyytyväisenä.

Toinen kohtaus. On kevät 2005 ja olen juuri valmistunut Helsingin yliopistosta. Ajatus jatko-opiskelusta kiehtoo. Pohdin eri vaihtoehtoja sukupolvitutkimuksen tekemiseksi, kun työkaveri Eija kannusti minua valitsemaan kaikista vaihtoehdoista Kåren Kellari -teeman.

Jostakin kantautui tieto seuraavista muisteloista. Ensimmäinen kerta oli osoittautunut menestykseksi kaikilla mittareilla mitattuna, joten tapahtuman järjestäjät päättivät alkaa järjestää niitä viiden vuoden välein. Seuraavat muistelot järjestettiin kuitenkin jo 10.9.2005. 

Olin paikalla, samoin Ritva Larsen. Sain esiteltyä hänelle ideani tutkimuksen tekemisestä. Ritva innostui ja sovimme, että aloitan aineistonkeruun Ritvan haastattelulla parin viikon päästä. Siitä tutkimukseni alkoi hahmottua. Otin yhteyttä Turun yliopiston kulttuurihistoriaan ja laadin tutkimussuunnitelman lisensiaatintyötä varten. Se hyväksyttiin marraskuussa 2005, ja niin pääsin aloittamaan uudet opiskelut.

Toisissa muisteloissa vuonna 2005 oli väkeä jo 250. Nyt olivat paikalla hekin, jotka olivat ensimmäisten muisteloiden aikaan epäilleet idean kantavuutta. Musiikkia soittivat Juha Björninen, Pekka Helin ja The Inska Boys. Mukana oli myös portsari-Jokke antamassa vanhat porttikiellot anteeksi.

Kolmas kohtaus. Vuoden 2006 helmikuussa alan julkaista blogia, jossa kokoan muistitietoaineistoa tutkimustani varten. Huhtikuussa 2006 kuultiin, että Benkku järjestää seuraavat Kåren Kellarin muistelot 23.9.2006. Blogissa tapahtumasta suunniteltiin jopa kaksipäiväistä. Siihen ei menty, mutta yhdessäoloaikaa kasvatettiin aloittamalla tilaisuus jo klo 14 Sam´s Pubissa ja Rinteessä.

Karhu-ravintolassa alkoi varsinainen happening klo 18.00. Esiintymässä olivat Pekka Helin, Inska Boys ja dj Jari "Poika" Räikkönen. Tapahtuma herätti vilkasta virtuaalikeskustelua, sillä tapahtumaa edeltävä ja sen jälkeinen viikko tuottivat blogiini ennätykselliset 160 kommenttia.

Neljäs kohtaus. On kesä 2009, ja syntyy idea seuraavien muisteloiden järjestämiseksi 5.12.2009. Silloin tulisi kuluneeksi tasan 40 vuotta Kåren Kellarin ovien avautumisesta. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta. Aiemmista muisteloista poiketen vuosijuhlaa alkoi puuhata toimikunta, johon kuuluivat Jari Johansson, Pekka Laurikainen, Marjut Manninen, Harri Nikkinen ja minä.

Juhlan ohjelma alkoi klo 15.30 Minikirkolla, jatkui 16.00 Sam´s Pubissa siirtyen loppuillaksi ravintola Karhuun. Pidin Baana-pubin metelissä yhden Kåre-esitelmistäni. Illan varsinaiset esiintyjät olivat The Inska Boys, Eddie Thunderbird, No Limit Rock ja Juha Björninen. Ritva Larsenille luovutettiin kunniakirja. Illan mittaan laulettiin yhteislauluna Those Were the Days ja vuorokauden vaihtuessa itsenäisyyspäiväksi Maamme. Ravintola oli jälleen täpötäysi. 

Olin saanut vuosina 2008–2009 viettää muutaman kuukauden mittaisen opintovapaan, mutta muuten tutkimukseni eteni päivätyön ohessa. Tavoite oli tällä välin vaihtunut tohtorin tutkinnoksi, ja kaikki tutkimuksen valmistumisen deadlinet olivat tulleet ja menneet. 
 
Viides kohtaus. Huhtikuussa 2013 jään opintovapaalle saattaakseni tutkimukseni vihdoin päätökseen. Kåren Kellari -buumi on jo jonkun aikaa viettänyt hiljaiseloa; ainakin vuonna 2007 blogini jatkoksi syntyneen Pentti Hakan ylläpitämän mainion Karhula-foorumin aktiivikeskustelijoiden lukumäärä on viimeisen vuoden aikana romahtanut. Kiinnostavimmat keskustelunaiheet näyttävät siellä liittyvän valtakunnan politiikkaan ja -talouteen, harvoin  suoraan Karhulaan. Uusin yhteisöllisyyden tulokas ja ylläpitäjä, Vanhaa Karhulaa -Facebook-ryhmä vaikuttaa elinvoimaiselta.

Osa entisistä diskon asiakkaista on ehtinyt arvella, että Kåren Kellarin 40-vuotisjuhlat olivat viimeiset muistelot. Luulo osoittautui vääräksi. Istuin pari viikkoa sitten koripallopelissä kun kuulin, että Benkku on ottanut tapahtuman järjestääkseen ensi syyskuussa. Esiintyjinä ovat tutut The Inska Boys ja Pekka Helin ja paikkana Kesti-Karhu. Toivottavasti tapahtumaan saapuu tälläkin kertaa se parisataa juhlijaa.

Olen osallistunut kaikkiin edellisiin muisteloihin, eikä tarkoitukseni ole tälläkään kertaa tehdä poikkeusta. 2000-luvun diskoyhteisöllisyys on jopa osa tutkimustehtävääni. On mielenkiintoista saada kokea, millaiset muistelot ensi syksynä nähdään. Suurin osa muistelijoista on toistaiseksi lukeutunut ensimmäiseen ja toiseen diskosukupolveen, osaksi suuriin ikäluokkiin, jotka viihtyivät diskossa vuosina 1969 - 1975. Jää nähtäväksi, joko nuorimmat kårelaiset nyt ovat mukana.

Kuudes kohtaus? Jokainen osallistuu muisteloihin omista lähtökohdistaan ja omine odotuksineen. Vanhojen ystävien tapaaminen, uusiin tutustuminen, hyvän musiikin kuuntelu, tanssiminen: tässä kai ne tavallisimmat syyt lähteä mukaan. Karhula on myös yksi vetovoimatekijä heille, jotka ovat muuttaneet muualle.

Ensimmäiset muistelot olivat minulle käänteentekevät. Ilman niitä en olisi tuskin aloittanut tutkimustanikaan. Kiitos kuuluu siis ensimmäisten muisteloiden ideoijille, järjestäjille ja kaikille mukana olleille.

Jos vielä jaksetaan muistella, olen kuulolla. 

Vuosina 1945 - 1950 syntyneet suuret ikäluokat ovat tulleet keski-ikään, ja muistelotapahtumat kokoavat yhteen yhteisten kokemusten yhdistämiä ihmisiä. Kåren Kellarin muisteloita on järjestetty tasaiseen tahtiin. Se ei kuitenkaan ole ainoa nuoruuden menopaikka, jota muistellaan. Yksistään Kotkassa on 2000-luvulla muisteltu ravintola Ruotsinsalmea ja Palskia ja Haminassa Kasemattia ja Martins-klubia. Nämä ovat havaintojeni mukaan jääneet yhteen tai kahteen kertaan. (Korjatkaa jos ole väärässä.) Lisäksi on järjestetty yli 50-vuotiaiden discoiltoja esim. ravintola Kairossa ja Haminan Seurahuoneella. Todennäköisenä niiden esikuvana on Helsinkiin helmikussa 2006 perustettu K50-disco, jollaista tammikuussa 2007 alettiin Kymen Sanomien tekstaripalstoilla vaatia Kotkaankin.