Tarjoan tässä yhden näkökulman, joka, kuten monet luokittelut, tulee ymmärtää viitteellisenä. Sosiaalisen maailman statuksia on hankala havaita: omissa oloissaan viihtyvä voi kokea kuuluvansa yhteisöön yhtä kiinteästi kuin toinen, joka haluaa mahdollisimman keskelle ihmisiä ja tapahtumia todentaakseen sosiaalisen paikkansa. Unruhin mukaan selvimmin hierarkiassa määräytyvät ylimmät ja alimmat statukset muiden asettuessa näiden ääripäiden väliin.
Sosiaalisen maailman statuksissa on kysymys yhteisöön lukeutuvien ihmisten henkilökohtaisesta kokemuksesta.
Yhdysvaltalainen sosiologi David Unruh jakaa ihmisten sosiaaliset maailmat neljään ryhmään: strangers (muukalaiset), tourists (turistit), regulars (vakiovierailijat) ja insiders (sisäpiiriläiset). Kåren Kellarissa erottuu tulkintani mukaan ulkokehältä keskustaan viisi positiota : satunnaiset asiakkaat, turistit, vakioasiakkaat, vaikuttajayksilöt ja hengaajat.
Satunnaiset asiakkaat ja sosiaalisen maailman ulkokehä
Uloimmaksi Kåren Kellarissa asettui satunnaisten asiakkaiden ryhmä, jonka suhde diskoyhteisöllisyyteen jäi pinnalliseksi ja usein lyhytaikaiseksi. Unruh kirjoittaa, että kaikki yhteisön jäsenet kuuluvat aluksi tähän ryhmään, joka erottui nopeasti vakiokävijöiden silmissä paikkaan kuulumattomaksi. He käväisivät Kåren Kellarissa ehkä tarkoituksenaan kuunnella mielimusiikkiaan tai tavata tuttuja. Usein heidän omin yhteisönsä sijaitsi muualla, ja vieraassa paikassa pistäytyminen oli omiaan vahvistamaan oman paikan merkitystä. Heille Kåren Kellari edusti vastakohtaa, jota he tarvitsivat oman identiteettinsä ja asemansa rakentamiseen. Joillekin satunnaisille asiakkaille ei sijainti ulkokehällä riittänyt ja he alkoivat pyrkiä kohti paikan yhteisöllistä keskustaa. Jos siinä ei onnistunut, Kåren Kellarissa ei viihdytty.
Esimerkkinä satunnaisista asiakkaista on vuonna 1957 syntynyt ja oppikoulua käynyt karhulalaismies, jonka omimmat vapaa-ajan paikat sijaitsivat Tampsan tanssilavan nurkilla, yleensä luonnon helmassa oman ystäväporukan kanssa: ”Kun oltiin urheilullisii niin useimmiten ryypättiin urheilukentän reunalla.” Hän kävi joskus Kåren Kellarissa, mutta kokemus diskosta 1970-luvun puolivälissä ei muodostunut merkittäväksi, sillä ei kehuskeltu eikä sitä saa oikein enää palautettua kunnolla mieleenkään. Sen hän muistaa, että Kåren Kellari tuntui 17-vuotiaasta aikuisten paikalta. Satunnaisena asiakkaana hän oli ehkä epävarma paikan käytännöistä. Saattoi olla vaikea hahmottaa, mitä paikassa oli meneillään ja mitä odottaa muilta. Satunnaisten asiakkaiden diskoilu leimaa tietynlainen hämmennys, nolous, disorientaatio, jopa välinpitämättömyys paikan keskeisiä toimintoja kohtaan.
Turistit metsästävät elämyksiä
Satunnaisia asiakkaita lähemmäksi sisäpiiriä asettuu turistien ryhmä. Turistit ”matkustivat” Kåren Kellariin tutustumaan itselleen vieraaseen kulttuuriin tavoitteenaan mielihyvä tai kevyt ajanviete. He tiesivät olevansa ulkopuolisia, mutta uteliaita ja kiinnostuneita matkakohteestaan etsien eksotiikkaa ja sellaisia elämyksiä, joita ei heidän arjessaan ollut. Siinä missä satunnainen asiakas nopeasti havaitsi oman orientaationsa ja teki siitä johtopäätökset, turistin sitoutuminen oli intensiivisempää. Toisaalta, kun paikka ei enää kiinnostanut tai viihdyttänyt, diskoturisti oli valmis vaihtamaan sen toiseen. Tarve kertoa kokemuksistaan muille oli tärkeä osa turistina olemisen kokemusta.
Turistivierailun lyhytaikaisuus mahdollisti irrottelun ja sen, ettei joutunut kiusalliseen vastuuseen ”yön karnevaalin” aikana tehdyistä, päivänvaloon sopimattomista teoista. Turistina voi kokeilla, miltä tuntuu olla noudattamatta tiukasti arjen konventioita ja sosiaalisia hierarkioita. Kåren Kellarissa oli mahdollista saavuttaa humalatila, joka sekin siirsi turistin arkitietoisuuden ulkopuolelle. Humalan läpi näyttäytyessään turistikohde alleviivasi keinotodellisuutta ja itseriittoista lomamaailmaa, jossa arjen lait ja normit menettivät merkityksensä.
Vakioasiakkaina sosiaalisen maailman ytimessä
Ravintola-alalla tyypillisiä kanta-asiakkaiden kannustimia ovat erilaiset palveluun liittyvät edut, kuten pöydän järjestyminen vilkkaana iltana tai yökerhojonon ohittaminen. Unruhin mukaan kanta-asiakkaaksi pääsee, kun on riittävästi mielenkiintoa ja energiaa ryhmään liittymistä kohtaan. Ravintoloiden kanta-asiakaskunta tuntee usein yhteenkuuluvaisuutta muodostaen omia yhteisöjään.
Kåren Kellarissa vakioasiakkaan statuksen saavutti käymällä diskossa säännöllisesti ja oppimalla henkilökohtaisesti tuntemaan sisäänpääsyn näkökulmasta tärkeät henkilöt kuten portsarit ja ravintoloitsijat. Parhaassa tapauksessa asiakas tunnettiin nimeltä. Ainakin vuosina 1970–1971 vakioasiakkaat pääsivät lähes aina diskoon ohi jonon, pääsymaksu oli heille halvempi tai sitä ei ollut lainkaan. Myös vakioasiakkaan ystäviä pääsi sisään näiden siivellä.
Kåren Kellarin vakioasiakkaiden pienoiskulttuuri tiivistyy seuraavassa: ”Siel oli muutamii sellasii kanta-asiakkaita. Mitkä niinku takakautta tuli sisään. Luotettavia asiakkaita ilmeisesti, koska Kåre anto niille piikkiin.”
Vakioasiakkaat eivät siis välttämättä tarvinneet käteistä rahaa, sillä tiskin alla oli vihko johon ostokset merkittiin. Etu oli aineistoni mukaan sukupuolittunut: se kuului vain pojille. Erivapaus perustui vakioasiakaspoikien maksukykyyn ja luotettavuuteen. Kahden viikon välein erääntyvän velkasaldon tunnollinen maksaminen auttoi sisäänpääsyssäkin.
”Soittaja on suosituin”
Kuten vakioasiakkaiden, myös vaikuttajayksilöiden etuihin kuului maksuton sisäänpääsy. Vaikuttajayksilöiden toivottiin vetävän mukanaan muita asiakkaita: ”Mitään pääsymaksua ei liioin peritty tutuiksi käyneiltä muusikoilta, jotka laskettiin sisään ilmaiseksi lähinnä PR-tarkoituksessa." Muusikoiden vetovoima oli yleisesti tiedossa. Suosikissakin mainostettiin vuonna 1968 kitaransoiton kirjekurssia argumentilla: ”Oppikaa soittamaan. Soittaja on suosituin.”
Kun Kåren Kellarin asiakasmäärä ja paikan vetovoima alkoivat 1970-luvun puolivälissä vähentyä, tytöt pääsivät hiljaisina iltoina sisään ilman sisäänpääsymaksua. Näin tytötkin määriteltiin vaikuttajayksilöiksi. Ravintoloitsijat tiesivät, että tyttöasiakkaat vetävät aina mukanaan poikia. Kaksikymmentä ensimmäistä tyttöä sai saman etuoikeuden vuonna 1978 ja vuonna 1979 perjantaisin ja lauantaisin ennen iltaseitsemää. Parikymppisten tyttöjen vetovoimaan uskottiin myös vuoden 1963 Tukholmassa, jossa Badholmen-disko mainosti ilmaista sisäänpääsyä vuonna 1941 syntyneille tytöille.
 |
| Jos olet kiinnostunut hengauksen syvimmästä olemuksesta, suosittelen Arno Kotron ja Jaakko Lyytisen mainiota Hengaajan käsikirjaa. |
Hengaajat pyrkivät tärkeisiin pöytiin
Kåren Kellarin viidentenä sosiaalisten maailmojen positiona erottuvat hengaajat, jotka pyrkivät paikan keskipisteeseen tai ainakin sen tuntumaan. Hengaajat hakeutuivat suosittujen ihmisten seuraan pyörien heidän liepeillään ja tavoitellen heidän suosiotaan. Kåren Kellarissa hengaajien päämääränä oli pääsy diskon sisäpiiriin, toisin sanoen istumaan itselleen tärkeiksi kokemiensa vakioasiakkaiden tai vaikuttajayksilöiden pöydissä. Jotkut pääsivät tärkeisiin pöytiin yhteisten kavereiden välityksellä.
Arno Kotro ja Jaakko Lyytinen antavat hengaajalle kolme ohjetta: muista tilannetaju, ole joustava ja luota itseesi. Paraskin siipiveikko joutuu tilanteisiin, joissa tulee armotta torjutuksi.
Vaikka pöytäseurue ehkä muiden silmissä oli homogeeninen, pöytäryhmä itse tiesi eron siihen alun perin kuuluneiden välillä suhteessa hengaajiin, jotka yhteenkuuluvuutta tavoittelivat. Tämä selittää osaltaan hengauksen lumevaikutukseen perustuneen viehätyksen. Hengaajalle ei aina ollut keskeisintä hengattavien suhtautuminen häneen; tärkeintä oli, ”et mä saan niinku istuu täs… Noi lällärit näkee et.”
Kaksi 1950-luvun puolivälissä syntynyttä tyttöä identifioituivat ihailemaansa porukkaan ja samalla hakivat pöytäseuransa avulla sosiaalista arvonnousua muiden diskon asiakkaiden silmissä. Kuulumalla ihailemaansa porukkaan sai aseman, jolla saatoi päteä. Norjalainen kirjailija Karl-Ove Knausgård muotoilee saman asian 1970-luvulle sijoittuvassa omaelämäkerrallisessa romaanissaan näin: ”Että sai mennä sinne ja että minun nähtiin olevan siellä”.
Kun hengaaja oli tekemisissä itseään vanhempien nuorten kanssa, hänen kokemattomuutensa korostui. Halu tulla hyväksytyksi oli voimakas, ja siksi hän joutui miettimään tarkkaan, milloin avaa suunsa:
Mut lunastaakseen paikkansa et sai olla siin pöydäs ni piti olla vähän niinku isompaa kuin mitä oli. ... Mä pysyin hiljaa etten mä mokaa, ettei ne sano että lähe kävelee täst lapsi.Tyttöhengaajien kohtaamiset hengattavien kanssa sisälsivät jännitystä, mystiikkaa ja renttuviehätystä; kokemus oli jotakin enemmän kuin samanikäisten koulupoikien kanssa. Tytöt itse kokevat tupakoinnistaan ja oluen juomisestaan huolimatta olleensa yhtä epävarmoja kuin muutkin. Vaikka ikätovereiden katseet hivelivätkin itsetuntoa, hengaaminen kertoo pohjimmiltaan sen heikkoudesta.
Vakioasiakkaat ja vaikuttajayksilöt pitkälti valitsivat, mille portaalle kukin hengaaja asettui. Kåren Kellarin hengaajille riitti sekin, että vaikkei olisi päässyt samaan pöytään, pääsi edes samaan tilaan, "koska siel oli just ne kingit.”
Hengaaminen on inhimillinen ja ikiaikainen ilmiö. Nuorisokulttuurin kontekstissa tulevat mieleeni 1950–60-lukujen brittiläiset modit. He olivat työläistaustaisia ja vaatimattomissa palkkatöissä viruvia lontoolaisnuoria, joiden päätavoitteena oli ulkoisen olemuksen avulla parantaa statustaan ja saavuttaa sellaista kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, joka avaisi tien parempiin piireihin. Modit viihtyivät kaupunkien keskustoissa ja sellaisissa yökerhoissa, joissa esiintyminen edellytti huoliteltua pukeutumista.
Kåren Kellari tarjosi puitteet asiakkaiden sosiaalisille käytännöille. Jokainen heistä tuli diskoon omista lähtökohdistaan ja omine odotuksineen. Samalla kun asiakkkaat muokkasivat paikkaa omakseen, paikka muokkasi heitä.
