Pop-huippujen tähti-ilta Väkinäisellä

Kesäisten tanssilavojen vuotuinen sesonki on jälleen käynnistynyt. Kotkan suurin tanssilava on Tampsa, jota ylläpitää Karhulan VPK. Palokunta on vastannut lavan toiminnasta alusta lähtien, jo vuodesta 1931. Vielä 1960-luvulla Karhulassa tanssittiin myös Rookinvuoren ja Väkinäisten lavoilla. Ne olivat urheiluseurojen ylläpitämiä: Kymin Alku pyöritti Rookinvuoren tanssilavaa ja Kyminlinnan Väkinäiset "Väksyä". Keskityn tässä kirjoituksessani kahteen viimeksimainittuun.
 
Suomalaisten tanssihalut olivat suurimmillan sotien aikaisen tanssikiellon päätyttyä. Kun vuonna 1945 lavoja oli maassamme 294, vuonna 1955 niitä oli jo 597. Määrä yli kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa. Tanssilavoja nousi rannoille, kallioille ja kukkuloille. Tärkeää oli hyvä ympäristö ja kaunis näköala, vaikka tärkein syy tansseihin tulemiselle olikin kontaktin hakeminen toiseen ihmiseen, ei järven tuijottelu, kuten "viihdekeisari" Jorma Elevaara on todennut.

Rookinvuoren tanssilava sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien päässä Kymin Tavastilassa Rookinvuoren kalliolla. Kymin Alku vuokrasi Otto Mättölältä tasaisen, puuttoman aukeaman, jonka reunasta löytyi hyvä paikka lavalle. Tuolloin elettiin vuotta 1946. Ensimmäisen tanssit tanssittiin paljaan taivaan alla kahden vuoden päästä. Vuonna 1949 lava sai pärekaton, sähköt ja vaatimattoman ravintolarakennuksen. Vuonna 1955 rakennutettiin peltikatto. Kymin Alku panosti tanssilavatoimintaan, sillä se tuotti hyvin aina vuoteen 1965 saakka. Torstai-iltaisin järjestettyihin levytansseihin myytiin parhaimmillaan toistatuhatta pääsylippua. 

Väksyn paikaksi valikoitui Kyminlinnan vallien ja Kymijoen välinen alue, joka sijaitsi Karhulan keskustasta noin kolmen kilometrin päässä. Suosituimpina tanssi-iltoina sinne lähti maksuton bussikuljetus Karhulan Kolmikulmasta. Väksyn toimintaan liittynyt arkistoaineisto valitettavasti menetettiin seuratalo Tapion tulipalossa, mutta muistitietoaineistoa on sitäkin enemmän. 1960-luvulla nuoruuttaan eläneet aikalaiset pitävät Väksyä tuon ajan pop-kulttuurin ykköspaikkana, jossa he opettelivat rockin, jiven ja twistin ensiaskeleita. Otsikkoni liittyy siellä perjantaina 27.8.1965 järjestettyyn "POPPIS-tanssihetkeen", jossa esiintyi The Beatmakers.

Väksyn tanssilavan sijainti joen rannassa houkutteli pyrkimään sisään rannan kautta pummilla. Nuoret käyttivät milloin mitäkin konstia ilmaiseen sisäänpääsyyn. Hätä ei lukenut lakia: pojat menivät paikalle hyvissä ajoin ja yrittivät esittää roudareita bändin saapuessa. Sisään pyrittiin aitojen yli ja ali sekä joen puolelta joskus onnistuen, joskus ei.  Nuorten yritykset eivät jääneet järjestysmiehiltä huomaamatta, ja yhdessä lehti-ilmoituksessa luvattiinkin: ”Pinnarit uitetaan!” Järjestysmiehet tulivat nuorille tutuiksi, ja joskus he jopa heltyivät palkitsemaan kovan yrittämisen ilmaisella sisäänpääsyllä.

Lavatanssit olivat aluksi paikallisia tapahtumia, kun esiintyjät olivat oman kylän pelimanneja ja orkestereita. Vähitellen muusikot ammattimaistuivat, jolloin lavoilla alkoi syntyä iskelmätähtiä. Tapani Kansa aloitteli laulajan uraansa kotinsa naapurissa sijainneessa Rookissa. 1960-luvun puoliväliin tultaessa lavoilla alettiin huomioida suurilukuisen nuorison tarpeita ottamalla ohjelmistoon popkonsertit. Vuosina 1964 - 65 Väksyllä esiintyi näyttävä kattaus aikansa huippunimiä. Samat muusikot esiintyivät myös Rookissa ja muilla seudun lavoilla, esimerkiksi Kotkan Metsolassa sijainneella Jylppylän tanssilavalla, jonka omistivat urheiluseura Kotkan Kiri ja SKP:n Metsolan ja Kotkan sataman osastot.

Väkinäisten tanssilavan ilmoituksia Eteenpäin-lehdessä kesällä 1964. Seuraavana vuonna lavalla esiintyivät muiden muassa Five Comets 27.7., The Renegades 1. - 2.7., The Lions 6.7., Tony & The Youngsters 1.8., Jerry Williams 3.8. ja "Suomen Bob Dylan" - Irwin Goodman 10.8. Yksi Rookinvuoren lavan huippuhetkistä koettiin tiistaina 27.7.1965, kun siellä esiintyi "koko maailman pikku lemmikki", jamaikalainen Millicent "Millie" Small. 

Etelä-Suomi 28.7.1965

Rookissa järjestettiin tansseja kesällä 1968 enää vain 18 kertaa, mikä oli pienin määrä perustamisvuoden jälkeen. Merkit suosion laskusta olivat nähtävissä. Kun keskiolut vapautui vuonna 1969, asiakkaat alkoivat siirtyä kapakoihin, tanssiravintoloihin ja diskoihin. Kesä 1977 jäi Rookin viimeiseksi laihoin tuloksin. Kauden päätteeksi vielä varkaat veivät äänentoistolaitteet ja parhaat äänilevyt.

Tanssilavakulttuurin muutoksen taustalla nähdään uuden alkoholilainsääännön lisäksi muun muassa maaseudun autioituminen ja valtakunnan autoistuminen. Lavat suurenivat ja vain sellaiset menestyivät, joiden ympäristössä oli riittävästi asutusta kohtuullisella autoiluetäisyydellä.

Hiljentyneistä tanssilavoista tehtiin lautavarastoja tai huonekaluhalleja, tai niitä purettiin ja myytiin polttopuiksi. Huonoon kuntoon päässyt, ränsistynyt Väksyn lava purettiin 1970-luvulla kaupungin julkisivulautakunnan määräyksestä. Monen puurakenteisen lavan kohtaloksi koitui tulipalo. Näin kävi Rookinvuoren lavalle, joka paloi vuoden 1993 tulipalossa. Myös Jylpyn lava paloi maan tasalle maaliskuussa 1970.

Etelä-Suomi  10.3.1970. Eteenpäissä  saman uutisen otsikkona oli  "Tuli tanssi Jylpyn lavalla - tuho oli lähes täydellinen".

Vuonna 1975 tanssilavoja oli Suomessa jäljellä 397, ja vuonna 1985 enää 339. Vuonna 1995 nähtiin ensimmäiset hienoiset merkit tanssibuumin noususta, kun lavojen määrä nousi 346:een. Tätä kirjoitettaessa lavojen määrä on Suomessa noin sata. Jäljelle jääneet tanssilavat ovat suuria ja elinvoimaisia, perinteisen paritanssin harrastus nousussa ja sen puolestapuhujat estradeilla.

Lähteitä: Haavio-Mannila, Elina & Snicker, Raija: Päivätanssit. WSOY, Juva 1980. Hakulinen, Kerkko & Yli-Jokipii, Pentti: Tanssilavakirja. Tanssista, lavoista ja lavojen tansseista. AtlasArt, Helsinki 2007. Hämäläinen, Jyrki: Hopeinen kuu: kirja ihmisten haaveista ja unelmista, jotka toteutuivat – tai sitten eivät. Otava, Helsinki 1996. Jalkanen, Pekka & Kurkela Vesa: Suomen musiikin historia. Populaarimusiikki. WSOY, Helsinki 2003. Nurmela, Johanna: Kesäiset lavatanssit Jurvassa. 1950-luvun Suomi ja suuri tanssi-innostus. Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla. Toim. Leena Rossi. k&h, Turku 2005. Virolainen, Veikko: Rookinvuoren tanssilava 1948 - 1993. Kymin Saksala. Nikkareiden, timpermannien ja viljelijöiden kylä. Toim. Urpo Paavola. Helsinki 2001. Puhelinkeskustelu Liisa Avelin - Jaakko Leisti 5.6.2013. Tutkimukseni haastattelu- ja blogiaineisto. Eteenpäin-  ja  Etelä-Suomi -sanomalehtiä.

Disko ja punk ne yhteen sopii

Kåren Kellarissa koettuun yhteisöllisyyteen vaikuttaa aineistoni mukaan kolme tekijää: paikka, toimijat ja toiminta. Viimeksimainittuun sisältyy esimerkiksi musiikin kuluttaminen. Kirjoitan tällä kertaa disko- ja punkmusiikin rinnakkainelosta Kåren Kellarissa vuonna 1979. Ensin on kuitenkin syytä katsoa, mitä on disko ja mitä on punk.

Disko kehittyi USA:ssa 70-luvun alun underground-yhteisön ja homoklubien karheassa kulttuurissa rhythm & bluesin, soulin ja funkin fuusion kautta. Siinä erottui erilaisia tyylejä kuten melodinen, r&b-vivahteinen, syntetisoitu eurodisko ja funk ilman 4/4-tahditusta. Vähitellen disko muuttui kaavamaisemmaksi, ja alkoi vuodesta 1976 ensimmäistä kertaa hallita USA:n Top 10 -levymyyntilistoja. Sen tarramainen ote populaarimusiikista oli ennennäkemätöntä noustessaan maanalaisesta piilostaan pikavauhtia globaaliksi massailmiöksi. Mahtavine orkestrointeineen, pitkine instrumentaalijaksoineen, kertakäyttösanoituksineen ja 4/4-tahtisine jumputuksineen diskomusiikki oli sekä rakastettua että syvästi inhottua. Monille rockin ihailijoille disko tuntui paluulta purkkamusiikin kauteen.

Vaikka r&b:llä ja diskolla oli paljon yhteistä, uusi diskotyyli rajoitti laulusolistien mahdollisuuksia revittelyyn ja improvisointiin. He olivat beatin vankeja, joista instrumentaaliraidoilla päästiin tarvittaessa kokonaan eroon. Disko käänsi päälaelleen myös käsitykset maskuliinisesta minuudesta. Se nöyryytti rockin tunnusinstrumentin, fallistisen kitaran pelkän lyömäsoittimen rooliin, kun jumputtava beat otti aiemmin sille kuuluneen aseman. Ilmakitaran soittotaito kävi tarpeettomaksi. Saturday Night Fever  yritti miehistää diskotanssia esittämällä lihaksikkaan John Travoltan naisia jahtaavana parkettien taiturina, mutta suunnitelma ei täysin onnistunut: heteromiehet eivät koskaan täysin omaksuneet diskobeatia.

Alice Echolsin mukaan on todennäköistä, että diskonvastaisuus kumpusi myös tavasta, jolla tämä musiikinlaji korosti naisen seksuaalista halua. Hän mainitsee esimerkkinä Donna Summerin Love to Love You Baby, joka sisältää orgastista voihkintaa 17 minuutin ajan ”ikään kuin vihjeeksi siitä, ettei kyse nyt ollut mistään kahden ja puolen minuutin hoidosta”. Feministisen liikkeen nousun myötä naiset olivat mullistamassa käsitystä seksistä, ja disko heijasti tätä kulttuurimuutosta paljon selkeämmin kuin rock. Disko siirsi valokeilan esittäjistä tuottajiin, dj:ihin ja tanssijoihin. Muototajua ja tyylikkyyttä edellyttävä diskotanssi saattoi olla todella lannistava kokemus rokkareille, jotka olivat tottuneet vain näön vuoksi hieman liikahtelemaan tanssilattialla.
     
Diskon suosion murenemiseen on siis monia syitä. Jos disko olisi pysynyt vähemmistön makusuuntauksena, se ei ehkä olisi kohdannut niin ankaraa vastustusta? Yksi merkittävä tekijä on vielä punkin nousu yhdistyneenä 1970-luvun yhteiskunnalliseen murrokseen. Punk oli rosoista ja sen kantaaottavat sanoitukset ammensivat ajankohtaisista aiheista. Diskolle syntyi siis sen täydellinen vastakohta. Suuret orkesterit vaihtuivat usein vähäisillä soitto- ja laulutaidoilla varustettuihin möliseviin kokoonpanoihin, joilla oli sanottavaa. Do-it-yourself -ajattelu mahdollisti punkkarille itsensä toteuttamisen, tarjosi mahdollisuuden esiintyä sekä tuntea itsensä osaavaksi ilman ammattitaitoa tai musiikin teorian opiskelua.

Kuvassa kooste diskojen hittilistoista, joita julkaistiin
Kotkansilmässä tammikuulta huhtikuulle 1979.
Katariinan Kamari oli osuuskaupan ylläpitämä, muut
kaksi diskoa yksityisomistuksessa. Ainoa ei-disko tässä
oli Pyhtään Motelli. - Klikkaa kuvaa, niin saat sen
suuremmaksi.

Disko ja punk yhdistyvät diskojen hittilistoilla, joita kotkalainen ilmaisjakelulehti Kotkansilmä  alkoi julkaista vuoden 1979 alusta. Todennäköisesti listat laati kunkin paikan dj, jonka musiikillinen ammattitaito, henkilökohtaiset mieltymykset ja kunnianhimo vaikuttivat listan sisältöön. On mahdollista, että siihen kohdistui myös markkinoinnillisia odotuksia,  etenkin kun kysymyksessä oli diskon kaltainen kaupallinen ilmiö.
      
Listat kertovat kotkalaisdiskojen yhtäläisyyksistä ja eroista. Diskomusiikilla oli ykkösasema. Bee Gees, Rod Stewart, Village People ja Earth, Wind & Fire  soivat lähes joka viikko jokaisessa diskossa. Ihan samasta musiikkimuotista kotkalaisdiskoja ei ollut kuitenkaan valettu, sillä Kåren Kellarin listoilla näkyvät merkit diskobuumin hiipumisesta USA:n esimerkkiä myötäillen. 25.1. siellä nousi listan kärkeen kotimainen salanimien taakse kätkeytyneen Kake Singersien Me halutaan olla neekereitä -parodia, joka irvailee diskoinnostukselle. Ulkoisesti uutta aaltoa rähjäisin puvuntakein ja solmioin edustaneen Kontran siistinpuoleinen Jerry Cotton on sijalla kolme.  
     
Kåren Kellarissa soinut musiikki yhdistää listahitit tiskijukkien valveutuneisiin valintoihin ja asiakkaiden toiveisiin. Mukana on myös eri aikakausien musiikillista kerrostumaa. Äänilevyjen ohella siellä kuultiin elävää musiikkia, jonka tarjonta käsitti paikallisten yhtyeiden, suosittujen kotimaisten artistien sekä marginaalisemman yleisön rockia. Dave Lindholmin, Kari Peitsamon, Juice Leskisen ja Mikko Alatalon keikat muistetaan. Diskossa viihtynyt karhulalainen punk-yhtye Ypö-Viis äänitti siellä 5.10.1979 nyttemmin kulttimaineeseen nousseen Karhulan poikii -levyn, joka oli Suomen ensimmäinen omakustanne-LP. Äänitys tehtiin kaksiraitanauhalla diskossa jossa ei ollut esiintymislavaa, joten yleisö pogosi bändin seassa. "Tämä livelevy ei ole mikään tekniikan riemuvoitto", kirjoittaa Soundi. Bändin laulaja-kitaristi Mikko Holmström vastaa: ”Ei sitä levyä huolella aiottu tehdäkään”. 
      
Suomalaisen punkin historiaa tutkinut Jari Marjala kirjoittaa:

Afrodite-discoa ei ollut suunniteltu rokkikeikkoja varten. Porukka paineli basson kieliä mistä sattuu ja se kuuluu myös levyllä soittovirheinä. ”Twist and shout” käynnistyi kahdesti, sillä ensimmäisellä yrityksellä joku känniääliö käänsi Mikon kitaravahvistimen lounaaseen.

Vaikuttaa siltä, että 1970-luvun lopun Kåren Kellarin tiskijukat ja asiakkaat eivät sisäistäneet tai halunneet allekirjoittaa diskolle ulkoapäin asetettua musiikillista mallia. He eivät hyväksyneet yhden kapean - vaikkakin muodikkaan - musiikkilajin dominoivaa tarjontaa. Tavalliset tytöt ja pojat nauttivat moninaisen musiikin kirjosta teekupposen tai olutlasin ääressä oman kylän baarissa, jota myös discoksi kutsuttiin.

Kirjallisuutta:
Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu & Salo Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia. WSOY, Helsinki 1998; Echols, Alice: Uhoa ja unelmia – 60-luvun jälkijäristyksiä. Alkuteos Shaky Ground – The Sixties and its Aftershocks (2002). Suom. Liisa Laaksonen (luvut 1–12) ja Petri Stenman (luvut 13–15). Like, Helsinki 2003; Marjala, Jari: Yy-kaa-ko-nee-ramopunk! Paasilinna, Helsinki 2011; Ypö -Viis paljastaa: Emme ole Suomen Village People! Soundi 12/1979.

Soitto soi

Tämän musiikkia käsittelevän tekstin on kirjoittanut Jusu.

Jokunen sana musiikista. En yritä kirjoittaa totuuksia, vaan oman mielipiteeni. Aiheena 70-luvun alkupuoliskolla  Kåren kellarissa soitettu musiikki ja se, mikä siinä viehätti.

Kåren kellari oli siitä poikkeuksellinen disco, ettei siellä etenkään alkuaikoina soinut discomusiikki. Tosin varsinaista tasaläiskeistä discomusaa ei siihen aikaan oltu edes kunnolla keksitty. Paikka oli ensimmäisinä vuosinaan oikeastaan musiikkiklubi, jossa voi myös tanssia. Ja kyllä me tanssittiinkin.

Karhulan discossa soi sangen monenlainen musa. Käväisin taas kerran katsomassa Laurikaisen Pekan kokoamaa mainiota listaa mestassa alkuaikoina soitetuista biiseistä.

Tanssimusiikiksi Kåressa kelpasi kaikki, mikä pisti vipinää töppösiin. Tässä jokunen maistiainen. Linkistä saanee soimaan, jos on päässyt unohtumaan. (Lissullehan nämä ovat sattuneesta syystä jo kovin tuttuja)

Vanha rock 'n' roll

• Chuck Berry "Reelin' And Rockin' "

Nopeatempoiset bluesbändien biisit, esim.

• John Mayall  'Room to Move'

• Canned Heat  'Going Up the Country'

• Jimi Hendrix  'Johnny B. Goode' 

Yksinäinen kantrihitti

• Lynn Anderson  'Rose Garden' 

Varhainen heavymetalli, sen aikainen 'jytä' tansitti myös: 

• Black Sabbath 'Evil Woman'

• Deep Purple 'Black Night'

Soulissa oli kiihkeä meininki ja hyvä tanssipoljento:

• Arthur Conley 'Sweet Soul Music' luetteli biisien ja laulajien nimiä.

• Wilson Pickett 'Land of 1000 Dances'

Ja rankempikin funk kelpasi.

• James Brown 'Get Up l Feel Like Being a Sex Machine'

Myös keskitien poppi puraisi hyvin:

• Shocking Blue 'Hot Sand' 

• Pop Tops 'Mamy Blue' 

Jenkkiläisten torviproge- tai jazz-rock bändien hitit täyttivät tanssilattian, vaikka jälkimmäinen karkaa välillä ihan puhtaaksi jatsiksikin.

• Chigago '25 or 6 to 4'
• Blood, Sweat & Tears 'Spinning Wheel'

Myöhemmin levylautasella pyöri tiuhaan semmoinenkin kummajainen kuin Saksan kautta kierrätetty Raamatun tekstillä (psalm 137 englanninkielisestä pipliasta) sanoitettu reggae-cover.

• Boney M 'Rivers of Babylon'

Oudompikin musiikki soi, vaikkapa Ghana-Karibia -sekoitus:

• Osibisa 'Music for Gong Gong'

Tai kamerunilainen afro-beat-hitti:

• Manu Dibango 'Soul Makossa' 

70-luvun loppupuoliskolla Karhulan discossa soi myös punk.

• Sex Pistols 'Holidays in the Sun'

Oikeaa jamaikalaista reggaetakin kuultiin. Myös P. Tosh pääsi mainostamaan.

• Bob Marley 'I Shot the Sheriff'´

• Peter Tosh 'Legalize It'

Silloin alkoi myös varsinaisen discomusiikin kulta-aika, mutta sen jätän muiden mietittäväksi. Se tuntui kovin muoviselta, kun oli jo parempaan ehtinyt tottua.  

Kaikki nuo musiikinlajit mahtuivat Karhulan discossa saman katon alle.
  
Mikä tuossa musiikissa kiinnosti? Tarjosin aiemmin pohdiskelun pohjaksi jonkunlaista kolmijakoa: Jotkut ihastuivat biisin melodiaan ja sointukulkuun, toiset vei mukanaan vastustamaton rytmi ja kappaleiden sanoituksillakin oli omat kielitaitoiset ihailijansa. 

Mutta mikä tuota genrerajoja ylittänyttä musiikin kirjoa yhdisti? Se oli rock. Vaikka musiikki oli mitä, se oli rock.

Siihen aikaan niin ei sanottu, vaan kaikki oli pop. Sanojen reviirikamppailussa rock on vienyt voiton. Rock on tehokkaampi, raaempi, rankempi. Pop on kuin avaisi 60-luvun limsapullon alumiinisen repäisykorkin. Muistatteko äänen? Pop.

Rokki oli jotain muuta kuin Kotkan lyseon musiikkitunnilla pakkosyötetyt Haydnin sinfoniat, radiosta kuullut Frank Sinatran niljakkaat iskelmät tai vanhemman teryleenihousuväen tanssipaikkojen tangonvääntö.

Rock, farkut, pitkä tukka. Rock. Sillä hoitui useampi nuoruuden ajan henkinen perustarve: Kapina vanhempien arvomaailmaa kohtaan, erottuminen massasta tai ainakin rasvis-porukoista, ja rokki toimi myös oman ystäväpiirin yhdistävänä tekijänä.

Nuorisomusiikin ensi puraisu on hienosti kuvattu parisen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa Mikko Vienonen ja Timo Lähteenmäki: Koit ny rauhottu! - Tositarinoita pop-villitysten tulosta pikkukaupunkiin (Teos, 2010).

Lainaan katkelman kirjan sivulta 68:

Luultiin, että maailmanloppu on tulossa, kun musiikki on mennyt sellaiseksi", tilitti sittemmin lyseon rehtoriksi edennyt Ossi Helin loppusyksyn 1963 tunnelmia vuosia myöhemmin.
Juuri kun vanhemmat olivat alkaneet rauhoittua huomattuaan, että nämä rautalangan rämistelijäthän olivat ihan siistejä poikia, jotka soittivat vanhan hyvän ajan vaarattomia schlaagereita, joskin tarpeettoman kovakouraisesti ja äänekkäästi, tapahtui jotakin pöyristyttävää.
Marraskuun alussa Suomen listaykköseksi nousi levy, joka kuulosti täysikasvuisen korvaan helvetilliseltä möykältä ja rääkymiseltä. Jos kappaleen soolo olisi vielä soitettu pasuunalla, jokin uskonlahko olisi luultavasti vakuuttunut tuomiopäivän alkamisesta ja sulkeutunut seurakunnan kellariin juomaan syanidimehua. Kaiken huipuksi metelin aiheuttajat näyttivät apinan ja lattialuutun aviottomilta lapsilta.
Biisi oli The Beatlesin tulkinta The Isley Brothersin tunnetuksi tekemästä kappaleesta 'Twist And Shout'.
- Se kolahti kuin metrin koivuhalko kaaliin, kuvailee Eero 'Iippa' Koski.
- Kaikki muuttui sinä päivänä, kun se kajahti radiosta. Oli välittömästi selvää, että tämä oli tehty meille, minulle, Harri Rinne täsmentää.

Siinähän se napakasti sanottuna on. Ja tältä se kuulosti:

• The Beatles 'Twist And Shout'

Kirjan pikkukaupunki on varsinaissuomalainen Salo.
 
6-7 vuotta myöhemmin karhulalaisessa Kåren kellarissa soinut musiikki oli meidän ikäryhmämme omaa ja 'meille tehtyä'. Siltä se ainakin tuntui.

Ja niin käy, että jokaisella polvella ennen meitä ja meidän jälkeemme on omat suosikkisävelmänsä ja bändinsä. Niihin leimaudutaan kuin lohikala syntymäjokeensa. Nostalgian siemenillä on jokavuotinen kylvökautensa.

Odotan uteliaana aikaa, jolloin poikani (3 v. ja 6 v.) yrittävät säväyttää minua ikäluokkansa uudella musiikilla. Saa olla melkoisen rujoa stuffia, ennenkuin ripsikään hämmästyksestä värähtää. Pitää ehkä hiukan näytellä kauhistunutta, ettei kapina suuntaudu toisaalle.

Onneksi musiikkimaku on myös muuttuvainen. Levyhyllyyni on sittemmin hankittu monta Haydnin sinfoniaa, Sinatran levyjä lie jo nelisenkymmentä ja argentiinalaista tangoakin löytyy.

Ylläoleva on vain yksinkertaistettua kuvitelmaani musiikin houkutuksista ja vaikutuksista. Kaikille discossa kävijöillehän se ei tainnut olla lainkaan tärkeää, vaan jäi yleisen bailaamisen ja seuranhaun meluisaksi taustaksi.

Olisi mukava kuulla muita näkemyksiä.