Kåren Kellarin diskoyhteisön sosiaaliset maailmat

Kåren Kellarin asiakkaita voi luokitella esimerkiksi sukupuolen, sukupolven, sosioekonomisen taustan, musiikkimaun tai pukeutumisen mukaan. Yksi vaihtoehto on tarkastella, miten eri tavoin nuoret kiinnittyivät diskoyhteisöön. Millaisia sosiaalisia maailmoja diskossa oli ja miten ne näkyivät vuosina 1969–79?

Tarjoan tässä yhden näkökulman, joka, kuten monet luokittelut, tulee ymmärtää viitteellisenä. Sosiaalisen maailman statuksia on hankala havaita: omissa oloissaan viihtyvä voi kokea kuuluvansa yhteisöön yhtä kiinteästi kuin toinen, joka haluaa mahdollisimman keskelle ihmisiä ja tapahtumia todentaakseen sosiaalisen paikkansa. Unruhin mukaan selvimmin hierarkiassa määräytyvät ylimmät ja alimmat statukset muiden asettuessa näiden ääripäiden väliin.

Sosiaalisen maailman statuksissa on kysymys yhteisöön lukeutuvien ihmisten henkilökohtaisesta kokemuksesta.

Yhdysvaltalainen sosiologi David Unruh jakaa ihmisten sosiaaliset maailmat neljään ryhmään: strangers (muukalaiset), tourists (turistit), regulars (vakiovierailijat) ja insiders (sisäpiiriläiset). Kåren Kellarissa erottuu tulkintani mukaan ulkokehältä keskustaan viisi positiota : satunnaiset asiakkaat, turistit, vakioasiakkaat, vaikuttajayksilöt ja hengaajat.

Satunnaiset asiakkaat ja sosiaalisen maailman ulkokehä

Uloimmaksi Kåren Kellarissa asettui satunnaisten asiakkaiden ryhmä, jonka suhde diskoyhteisöllisyyteen jäi pinnalliseksi ja usein lyhytaikaiseksi. Unruh kirjoittaa, että kaikki yhteisön jäsenet kuuluvat aluksi tähän ryhmään, joka erottui nopeasti vakiokävijöiden silmissä paikkaan kuulumattomaksi. He käväisivät Kåren Kellarissa ehkä tarkoituksenaan kuunnella mielimusiikkiaan tai tavata tuttuja. Usein heidän omin yhteisönsä sijaitsi muualla, ja vieraassa paikassa pistäytyminen oli omiaan vahvistamaan oman paikan merkitystä. Heille Kåren Kellari edusti vastakohtaa, jota he tarvitsivat oman identiteettinsä ja asemansa rakentamiseen. Joillekin satunnaisille asiakkaille ei sijainti ulkokehällä riittänyt ja he alkoivat pyrkiä kohti paikan yhteisöllistä keskustaa. Jos siinä ei onnistunut, Kåren Kellarissa ei viihdytty.
     
Esimerkkinä satunnaisista asiakkaista on vuonna 1957 syntynyt ja oppikoulua käynyt karhulalaismies, jonka omimmat vapaa-ajan paikat sijaitsivat Tampsan tanssilavan nurkilla, yleensä luonnon helmassa oman ystäväporukan kanssa: ”Kun oltiin urheilullisii niin useimmiten ryypättiin urheilukentän reunalla.” Hän kävi joskus Kåren Kellarissa, mutta kokemus diskosta 1970-luvun puolivälissä ei muodostunut merkittäväksi, sillä ei kehuskeltu eikä sitä saa oikein enää palautettua kunnolla mieleenkään. Sen hän muistaa, että Kåren Kellari tuntui 17-vuotiaasta aikuisten paikalta. Satunnaisena asiakkaana hän oli ehkä epävarma paikan käytännöistä. Saattoi olla vaikea hahmottaa, mitä paikassa oli meneillään ja mitä odottaa muilta. Satunnaisten asiakkaiden diskoilu leimaa tietynlainen hämmennys, nolous, disorientaatio, jopa välinpitämättömyys paikan keskeisiä toimintoja kohtaan.
     

Turistit metsästävät elämyksiä

Satunnaisia asiakkaita lähemmäksi sisäpiiriä asettuu turistien ryhmä. Turistit ”matkustivat” Kåren Kellariin tutustumaan itselleen vieraaseen kulttuuriin tavoitteenaan mielihyvä tai kevyt ajanviete. He tiesivät olevansa ulkopuolisia, mutta uteliaita ja kiinnostuneita matkakohteestaan etsien eksotiikkaa ja sellaisia elämyksiä, joita ei heidän arjessaan ollut. Siinä missä satunnainen asiakas nopeasti havaitsi oman orientaationsa ja teki siitä johtopäätökset, turistin sitoutuminen oli intensiivisempää. Toisaalta, kun paikka ei enää kiinnostanut tai viihdyttänyt, diskoturisti oli valmis vaihtamaan sen toiseen. Tarve kertoa kokemuksistaan muille oli tärkeä osa turistina olemisen kokemusta.
     
Turistivierailun lyhytaikaisuus mahdollisti irrottelun ja sen, ettei joutunut kiusalliseen vastuuseen ”yön karnevaalin” aikana tehdyistä, päivänvaloon sopimattomista teoista. Turistina voi kokeilla, miltä tuntuu olla noudattamatta tiukasti arjen konventioita ja sosiaalisia hierarkioita. Kåren Kellarissa oli mahdollista saavuttaa humalatila, joka sekin siirsi turistin arkitietoisuuden ulkopuolelle. Humalan läpi näyttäytyessään turistikohde alleviivasi keinotodellisuutta ja itseriittoista lomamaailmaa, jossa arjen lait ja normit menettivät merkityksensä.

Kåren Kellarissa vierailleet turistit olivat yhtä hyvin karhulalaisia kuin muualla asuneita. Asiakkaiden vieraspaikkakuntalaiset serkut ovat yksi esimerkki diskoturisteista, joille nuoret paikallista nähtävyyttä mielellään esittelivät. Siirtyminen maaseudun tai toisen kaupungin poppareista muuhun poppariryhmään oli helppoa, sillä nämä olivat ulkonäöltään melko homogeenisia. Toiseen diskosukupolveen kuuluvan kårelaisen serkku reissasi yhtenä kesänä tiheään Joensuun ja Karhulan väliä, sillä Kåren Kellari oli koettava yhä uudelleen.  
     

Vakioasiakkaina sosiaalisen maailman ytimessä

Kolmas sosiaalisen maailman ryhmä on vakioasiakkaat, vakioporukka. He olivat kanta-asiakkaita, jotka lukeutuivat Kåren Kellarin diskoyhteisössä sisäpiiriin. Kåren Kellarin vakioasiakkaille disko oli melkein kuin koti. Vuosina 1969–1974 diskoklubin jäsenet olivat itsestään selvästi vakioasiakkaita, mutta vakioasiakkuus ei ollut yhtä kuin klubijäsenyys.

Ravintola-alalla tyypillisiä kanta-asiakkaiden kannustimia ovat erilaiset palveluun liittyvät edut, kuten pöydän järjestyminen vilkkaana iltana tai yökerhojonon ohittaminen. Unruhin mukaan kanta-asiakkaaksi pääsee, kun on riittävästi mielenkiintoa ja energiaa ryhmään liittymistä kohtaan. Ravintoloiden kanta-asiakaskunta tuntee usein yhteenkuuluvaisuutta muodostaen omia yhteisöjään.

Kåren Kellarissa vakioasiakkaan statuksen saavutti käymällä diskossa säännöllisesti ja oppimalla henkilökohtaisesti tuntemaan sisäänpääsyn näkökulmasta tärkeät henkilöt kuten portsarit ja ravintoloitsijat. Parhaassa tapauksessa asiakas tunnettiin nimeltä. Ainakin vuosina 1970–1971 vakioasiakkaat pääsivät lähes aina diskoon ohi jonon, pääsymaksu oli heille halvempi tai sitä ei ollut lainkaan. Myös vakioasiakkaan ystäviä pääsi sisään näiden siivellä.

Kåren Kellarin vakioasiakkaiden pienoiskulttuuri tiivistyy seuraavassa: ”Siel oli muutamii sellasii kanta-asiakkaita. Mitkä niinku takakautta tuli sisään. Luotettavia asiakkaita ilmeisesti, koska Kåre anto niille piikkiin.”

Vakioasiakkaat eivät siis välttämättä tarvinneet käteistä rahaa, sillä tiskin alla oli vihko johon ostokset merkittiin. Etu oli aineistoni mukaan sukupuolittunut: se kuului vain pojille. Erivapaus perustui vakioasiakaspoikien maksukykyyn ja luotettavuuteen. Kahden viikon välein erääntyvän velkasaldon tunnollinen maksaminen auttoi sisäänpääsyssäkin.

”Soittaja on suosituin”

Unruh korostaa, että pieni osa yhteisöön kuuluvista pääsee aivan sosiaalisen maailman ytimeen. Kåren Kellarin keskiössä oli vaikuttajayksilöiden ryhmä, joukko paikallisia muusikoita ja diskon tiskijukkia. Vaikuttajayksilöitä oli aikalaislähteen mukaan noin kymmenen prosenttia asiakkaista.

Kuten vakioasiakkaiden, myös vaikuttajayksilöiden etuihin kuului maksuton sisäänpääsy. Vaikuttajayksilöiden toivottiin vetävän mukanaan muita asiakkaita: ”Mitään pääsymaksua ei liioin peritty tutuiksi käyneiltä muusikoilta, jotka laskettiin sisään ilmaiseksi lähinnä PR-tarkoituksessa." Muusikoiden vetovoima oli yleisesti tiedossa. Suosikissakin mainostettiin vuonna 1968 kitaransoiton kirjekurssia argumentilla: ”Oppikaa soittamaan. Soittaja on suosituin.”
     
Kun Kåren Kellarin asiakasmäärä ja paikan vetovoima alkoivat 1970-luvun puolivälissä vähentyä, tytöt pääsivät hiljaisina iltoina sisään ilman sisäänpääsymaksua. Näin tytötkin määriteltiin vaikuttajayksilöiksi. Ravintoloitsijat tiesivät, että tyttöasiakkaat vetävät aina mukanaan poikia. Kaksikymmentä ensimmäistä tyttöä sai saman etuoikeuden vuonna 1978 ja vuonna 1979 perjantaisin ja lauantaisin ennen iltaseitsemää. Parikymppisten tyttöjen vetovoimaan uskottiin myös vuoden 1963 Tukholmassa, jossa Badholmen-disko mainosti ilmaista sisäänpääsyä vuonna 1941 syntyneille tytöille.
   

Jos olet kiinnostunut hengauksen syvimmästä
olemuksesta, suosittelen Arno
Kotron ja Jaakko Lyytisen mainiota
Hengaajan käsikirjaa.

Hengaajat pyrkivät tärkeisiin pöytiin

Kåren Kellarin viidentenä sosiaalisten maailmojen positiona erottuvat hengaajat, jotka pyrkivät paikan keskipisteeseen tai ainakin sen tuntumaan. Hengaajat hakeutuivat suosittujen ihmisten seuraan pyörien heidän liepeillään ja tavoitellen heidän suosiotaan. Kåren Kellarissa hengaajien päämääränä oli pääsy diskon sisäpiiriin, toisin sanoen istumaan itselleen tärkeiksi kokemiensa vakioasiakkaiden tai vaikuttajayksilöiden pöydissä. Jotkut pääsivät tärkeisiin pöytiin yhteisten kavereiden välityksellä.

Arno Kotro ja Jaakko Lyytinen antavat hengaajalle kolme ohjetta: muista tilannetaju, ole joustava ja luota itseesi. Paraskin siipiveikko joutuu tilanteisiin, joissa tulee armotta torjutuksi.

Vaikka pöytäseurue ehkä muiden silmissä oli homogeeninen, pöytäryhmä itse tiesi eron siihen alun perin kuuluneiden välillä suhteessa hengaajiin, jotka yhteenkuuluvuutta tavoittelivat. Tämä selittää osaltaan hengauksen lumevaikutukseen perustuneen viehätyksen. Hengaajalle ei aina ollut keskeisintä hengattavien suhtautuminen häneen; tärkeintä oli, ”et mä saan niinku istuu täs… Noi lällärit näkee et.”

Kaksi 1950-luvun puolivälissä syntynyttä tyttöä identifioituivat ihailemaansa porukkaan ja samalla hakivat pöytäseuransa avulla sosiaalista arvonnousua muiden diskon asiakkaiden silmissä. Kuulumalla ihailemaansa porukkaan sai aseman, jolla saatoi päteä. Norjalainen kirjailija Karl-Ove Knausgård muotoilee saman asian 1970-luvulle sijoittuvassa omaelämäkerrallisessa romaanissaan näin: ”Että sai mennä sinne ja että minun nähtiin olevan siellä”.
     
Kun hengaaja oli tekemisissä itseään vanhempien nuorten kanssa, hänen kokemattomuutensa korostui. Halu tulla hyväksytyksi oli voimakas, ja siksi hän joutui miettimään tarkkaan, milloin avaa suunsa:

Mut lunastaakseen paikkansa et sai olla siin pöydäs ni piti olla vähän niinku isompaa kuin mitä oli. ...  Mä pysyin hiljaa etten mä mokaa, ettei ne sano että lähe kävelee täst lapsi.

Tyttöhengaajien kohtaamiset hengattavien kanssa sisälsivät jännitystä, mystiikkaa ja renttuviehätystä; kokemus oli jotakin enemmän kuin samanikäisten koulupoikien kanssa. Tytöt itse kokevat tupakoinnistaan ja oluen juomisestaan huolimatta olleensa yhtä epävarmoja kuin muutkin. Vaikka ikätovereiden katseet hivelivätkin itsetuntoa, hengaaminen kertoo pohjimmiltaan sen heikkoudesta. 

Vakioasiakkaat ja vaikuttajayksilöt pitkälti valitsivat, mille portaalle kukin hengaaja asettui. Kåren Kellarin hengaajille riitti sekin, että vaikkei olisi päässyt samaan pöytään, pääsi edes samaan tilaan, "koska siel oli just ne kingit.”

Hengaaminen on inhimillinen ja ikiaikainen ilmiö. Nuorisokulttuurin kontekstissa tulevat mieleeni 1950–60-lukujen brittiläiset modit. He olivat työläistaustaisia ja vaatimattomissa palkkatöissä viruvia lontoolaisnuoria, joiden päätavoitteena oli ulkoisen olemuksen avulla parantaa statustaan ja saavuttaa sellaista kulttuurista ja sosiaalista pääomaa, joka avaisi tien parempiin piireihin. Modit viihtyivät kaupunkien keskustoissa ja sellaisissa yökerhoissa, joissa esiintyminen edellytti huoliteltua pukeutumista.

Kåren Kellari tarjosi puitteet asiakkaiden sosiaalisille käytännöille. Jokainen heistä tuli diskoon omista lähtökohdistaan ja omine odotuksineen.  Samalla kun asiakkkaat muokkasivat paikkaa omakseen, paikka muokkasi heitä.

Kirjallisuutta:

Apo 2001; Cavan 1966; Hebdige 1975; Jokinen & Veijola 1990; Knausgård 2013; Kostiainen 1998; Kotro & Lyytinen 2004; Oldenburg 1999; Post & Gunér 2005; Salmi 1990; Sulkunen, Alasuutari, Nätkin & Kinnunen 1985; Söderholm 1987; Törrönen & Maunu 2004; Unruh 1983; Vuori 1971. Ks. myös Kirjekurssi on pätevä opettaja. Suosikki 9/1968, 61.

Tiskijukan työtila muutoksessa 1969 - 1979

Tällä kertaa kerron Kåren Kellarin tiskijukkien työtilasta, joka kehittyi diskon kymmenen toimintavuoden aikana. Fyysisen paikan muutos heijasti diskokulttuurissa ja tiskijukan roolissa tapahtunutta kehitystä, jossa tiskijukat siirtyivät vähitellen taustalta kohti tapahtumien keskiötä - levynkääntäjistä kohti tähteyttä.

Vaihe 1. Kåre Larsenin toimistosta
käsin soitettiin levyjä Kåren Kellarin
ensimmäisinä vuosina.
Pohjapiirros Kåre Larsen 1969.
Mikkelin maakunta-arkisto.

Kåren Kellarin ensimmäisiin tiskijukkiin lukeutuva Veijo "Ride" Rio muistaa, kuinka hän ja kollegansa soittivat levyjä Kåre Larsenin toimistosta käsin. Pistettyään levyn tai nauhan pyörimään tiskijukka seurasi tunnelmaa ja yleisön reaktioita ovenraosta kurkkimalla ja seisoskelemalla lähimmän pylvään luona (Vaihe 1).

Ride työnsä ääressä vuonna 1970.

1970-luvun alkuvuosina Kåren Kellarin tiskijukat saivat uuden työtilan. Heille rakennettiin oma lasikoppi diskon myyntitiskin viereen, sopivan etäisyyden päähän tanssilattiasta. Kontaktimahdollisuudet yleisön ja tiskijukan välillä moninkertaistuivat. Asiakkaiden ei enää tarvinnut koputella oveen, jos halusivat kiittää tiskijukkaa tämän levyvalinnoista tai esittää omia toivomuksiaan.

Kun uusi tiskijukan koppi oli myyntitiskin vieressä eikä siinä aluksi ollut ikkunalaseja, monet oluet ehtivät tungoksessa kaatua herkän laitteiston päälle. Silloin loppuilta jouduttiin olemaan radiomusiikin varassa. Ikkuna-aukkoihin hankittiin myöhemmin lasit ja kopin oveen lukko myös siksi, etteivät innokkaat asiakkaat päässeet kokeilemaan levyjen soittamista (Vaihe 2).

Vaihe 2. Tiskijukkien sijoittaminen
akvaariomaiseen koppiin toi heidät
näkyville ja lähemmäs yleisöä
verrattuna suljettuun toimistoon.
Kopissa oli ikkunat strategisesti
keskeisiin suuntiin.
Pohjapiirros Mikkelin
maakunta-arkisto.

Tiskijukan koppi. Kuva: Ritva Larsen.

Näillä rakenteellisilla tekijöillä edistettiin merkittävästi tiskijukan vuorovaikutusta asiakkaisiin. Kontakti yleisön ja tiskijukan välillä jäi silti seinärakennelmista johtuen välilliseksi. 

Vaihe 3. Nyt tiskijukka huomattiin.
Hän myös aisti yleisön ja heidän
reaktionsa aiempaa paremmin.
Toisaalta koroke, joka piti tiskijukan
yleisöä ylempänä ja etäällä asiakkaista,
synnytti sosiaalista etäisyyttä.
Pohjapiirros Mikkelin maakunta-arkisto

Vuonna 1977 ravintola Sunrisen myötä tilanne muuttui, kun tiskijukka sijoitettiin muuta tilaa korkeammalle avonaiselle lavalle (Vaihe 3). 

Vaikuttaa siltä, että työtila ja sen sijainti eivät rajoittaneet Kåren Kellarissa työskennelleen tiskijukan luovuutta tai hänen merkitystään asiakkaiden viihtyvyydelle. Piilossa soittavalla tiskijukalla oli yhtä suuret mahdollisuudet rakentaa levyvalinnoillaan yhteisöllisyyttä kuin hänellä, joka näkyi ja kuului. Musiikki taisi olla ratkaisevampaa kuin tiskijukan näkyvyys.

Vuonna 1977 rakennettu tiskijukan uusi työtila toimi myös esiintymislavana.

Tunnistatko laulajat? Kuva: Yrjö Aarnion kotiarkisto.

Omaelämäkerrallisesta tutkimuksesta

Diskon jäsenkorttini vuodelta 1971.

Olin Kåren Kellarin asiakas vuosina 1970 - 73. Mihin haasteisiin olen tutkimuksessani sen tiimoilta törmännyt?

Ensin vähän taustaa. Synnyin vuonna 1955 maanviljelijäperheeseen miehikkäläläisen isäni ja laitilalaisen äitini vanhimpana lapsena. Perheemme muutti vuonna 1956 Salo-Miehikkälästä Karhulaan, ja isäni meni töihin Sunilan tehtaalle. Myöhemmin kummankin vanhempani työpaikat löytyivät Sunilan yhteiskoulusta, jossa myös asuin nuoruusvuoteni. 

Varsinkin minun, esikoistyttären kohdalla vanhempieni kasvatusperiaatteet olivat tiukat. Kumpikaan heistä ei ollut aikanaan saanut käydä kouluja vaikka olisi halunnut, joten koulunkäyntiä pidettiin arvossa. Se nähtiin takeena sosiaalisesta noususta. Tässä asetelmassa diskoon "hurahtaminen" näyttäytyi vanhemmilleni uhkana, joka vei energiaa lukio-opintojen suorittamiselta antamatta mitään kehittävää tilalle.  

Vietin ensimmäisen kerran iltaa Kåren Kellarissa elokuussa 1970, jolloin sen avautumisesta oli kulunut jo kahdeksan kuukautta. Olin 14-vuotias, ja aiemmin käynyt paikassa vain päiväsaikaan. Paloin halusta päästä sisään diskoporukkaan, kårelaisiin. Tosin luontainen paikkani oli yhteisön ulkokehällä, ei paikan keskipisteessä. Tässä tarkkailuasemassa tulin havainnoineeksi esimerkiksi ystävyyteen sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan liittyviä tekijöitä: kuka oli muiden silmissä suosittu, kuka ei ja miksi. Ihmiset ja ihmisten välinen vuorovaikutus kiinnostivat jo silloin.

Olin seurannut diskon syntymistä Karhulaan, ja toiveikkaana taiteillut siitä merkinnänkin Teinikalenteriini 5.12.1969. 

Kenties rakkain teini-iän harrastukseni liittyi pukeutumiseen. Suunnittelin, ompelin ja neuloin lähes kaikki vaatteeni. (Myöhemmin siitä tuli myös ammattini pariksikymmeneksi vuodeksi.) Luin Introa ja kuuntelin rockia radiosta ja äänitin parhaimmat kappaleet kelanauhurilla. Päihteet tulivat tutuiksi alaikäisenä: join olutta ja viiniä ja poltin tupakkaa kuten ”kaikki” tuntemani nuoret siihen aikaan tekivät. Toimin tietämättäni rockkulttuurin kontekstissa, jolla historioitsija Katja-Maria Miettunen tarkoittaa nuorten uudenlaiseksi kokemaa sosiaalista elämäntapaa musiikkeineen, pukeutumisineen ja päihteineen.

Intensiiviseksi muodostuneen kolmivuotisen jakson päätteeksi suhteeni Kåren Kellariin alkoi väljähtyä vakituisen seurustelusuhteen alkamisen myötä päättyen kokonaan vuonna 1973. Asiakkuuteni kesti noin kolmasosan diskon kymmenestä toimintavuodesta ja ajoittuu tämän tutkimuksen kolmen ”pienen sukupolven” luokittelussa toiseen diskosukupolveen.  

Kuten olen aiemminkin todennut, 2000-luvulle saakka luulin Kåren Kellarin jääneen yhdeksi ajanjaksoksi muiden nuoruuden kokemusten joukkoon. Diskon merkitystä ei juuri tullut pohdittua ennen ensimmäisiä Kåren Kellarin muisteloita. Sen jälkeen käsitin, että diskomenneisyys on vahvempi osa identiteettiäni kuin olin ajatellut.

Omaelämäkerrallinen tutkimusjuonne herättänee kysymyksen tutkimukseni objektiivisuuden ja subjektiivisuuden suhteesta. Henkilökohtainen historiani on tuottanut aiheesta jonkinasteisen esiymmärryksen. Se on rockkulttuurin monisäikeisellä kentällä tutkijalle jopa välttämätöntä, toteaa sosiologi Hannu Kaskinen. Tutkijan esiymmärrys yhdessä tutkimuksen läpinäkyvyyden kanssa auttanee välttämään ylitulkintoja eli sitä, että tutkimus ei perustukaan aineistoon vaan esimerkiksi tutkijan henkilökohtaiseen kokemukseen.

Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tutkimusasetelma ei ole tavatonta. Muutama esimerkki: ravintola- ja keikkamuusikkona työskennellyt Ahti Nikkonen teki väitöstutkimuksensa ravintolamuusikon ammatista otsikolla Ravintolamuusikon ammatin nousu ja tuho (2005). Matti Hyvärinen kirjoitti taistolaisuuden viime vaiheista osittain omakohtaisiin kokemuksiin perustuen (vuonna 1994 julkaistu Viimeiset taistot). Ritva Raippa oli punkkari 1980-luvun puolivälissä; hänen kasvatustieteen väitöskirjansa Punkin kaksi vuosikymmentä. Etnografiaa ja punkkareiden elämäkertoja jlkaistiin vuonna 2002. Ilmari Vesterinen, jazzin harrastaja ja Old House Jazz Clubin jäsen muistelee kyseistä jazzklubia teoksessaan Mäyränkolon jazzareita. Totta ja tarua Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista (2006).

Kun tutkimuskohteena oleva ilmiö kuuluu omaan nuoruuteeni, pyrkimys analyyttiseen tarkasteluun on ollut tutkimuksellisesti haastavaa. Subjektiiviset kokemukseni ja tutkijan esiymmärrykseni ovat määrittelemättömänä tausta-aineistona, joita en pysty sulkemaan pois. Menneisyys näyttäytyy oman henkilöhistoriani läpi. Ihmistieteissä jokainen tutkija tutkinee pohjimmiltaan muiden välityksellä itseään, ja muista kirjoittaessaan kirjoittaa aina myös itsestään.

Antti Karisto ja Ullamaija Seppälä toteavat, että tutkimuksen aihe voi ja se saa olla lähellä tutkijaa. He varoittavat kuitenkin siitä, että tehdessään työtä itselleen läheisestä ja koskettavasta aiheesta tutkijan on syytä pitää mielessään siihen sisältyvät vaarat: kyseessä on tutkimus eikä terapiateksti.

Omaelämäkerrallisen lähestymistavan ongelma voi olla myös tieteellisen ja ei-tieteellisen ymmärtämisen välillä. Kysymys kuuluu: pystynkö tutkijana tiedostamaan tämän? Kokemuksesta kumpuava tutkijan esiymmärrykseni ja siihen lähtökohtaisesti sisäänrakennettu näkökulman subjektiivisuus saattavat haitata tai pahimmassa tapauksessa estää tieteelliseen tutkimukseen olennaisesti kuuluvien kriittisyyden ja objektiivisuuden toteutumista. Jos taas ryhdyn subjektiivisen ääneni kuulumisen pelossa sitä kokonaan vaimentamaan, voi se puolestaan johtaa ylivarovaisuuteen tai kohtuuttoman kriittisyyden saamaan yliotteeseen. Tällöin tutkimuskohteen hienoimmat vivahteet ja piilossa olevat merkitykset voivat jäädä huomaamatta tai nostamatta esiin. Seurauksena voi olla myös asioiden käsittelyn yhteismitattomuus. Se voi ilmetä esimerkiksi niin, että oma diskosukupolveni tulee edellä mainituista syistä käsiteltyä joko muita laajemmin tai suppeammin.

Pyrin tiedostamaan asetelmassa piilevät vaarat. Ymmärrän, että niihin kompastuminen saattaa vahingoittaa työni tutkimuksellista arvoa. Uskon kuitenkin, että kriittinen asenteeni ja pyrkimys avoimeen refleksiivisyyteen auttavat pääsemään aiheen käsittelyssä tutkimukselliselle tasolle. En ole voinut välttää subjektiivisia tunteita, mutta parhaani mukaan en ole antanut niiden vaikuttaa tutkimukseni tuloksiin. Silti on mahdollista, että subjektiiviset kokemukseni saattavat tiedostamattani suodattua esiin.

Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki toteaa, että vaikka tutkimuksen teossa risteytyy oma elämänkokemus, historiantutkimusta tulee objektiivisuuden nimissä pystyä tekemään myös sen ohi. Hän kannustaakin tutkijoita oman positionsa ja henkilökohtaisten ulottuvuuksien pohtimiseen ja näkee, että siitä voi tulla jopa tutkijan voimavara.

Onnistunko tutkijana välttämään subjektiivisuuden sudenkuopat aihepiirissä, jossa itsekin olen ollut aikalaiskokijana? Uskon, että ajallinen ja osaksi sosiaalinen ja kulttuurinen etäisyys ovat auttaneet ymmärtämään ja tulkitsemaan diskoyhteisön ominaispiirteitä ja tutkimani diskon merkitystä yhteisöön kuuluneille. Olen myös sitä mieltä, että aineiston tulkinta olisi saattanut olla jopa mahdotonta ilman henkilökohtaista ja paikallista sidettä tutkimuskohteeseen. 

Lähteitä:
Miettunen 2009, 21; Söderholm 1987, 13–16; Kaskinen 1989, 3; Nivala & Mähkä 2012, 8–9; Karisto & Seppälä 2004, 26–27; Leskelä-Kärki 2004, 309, 324 ja 2001, 118; Hoikkala 1995, 175; Mikkonen 2004, 145; Laine 2001, 29, 32; Eskola 2003, 147.

Kuva tarkentuu

Vietin eilisen helteisen päivän Mikkelin maakunta-arkistossa tutkien Kymen lääninhallituksen asiakirjoja Kåren Kellarin toiminnan vuosilta 1969 - 1979. Lääninhallituksen diaarikorteille on koottu Kåren Kellarin eri vaiheisiin liittyvät viranomaisten toimenpiteet, ja lisämateriaalia löytyi saapuneista kirjatuista asiakirjoista sekä päätöskonsepteista.

Kansallisarkiston alaisuuteen kuuluva Mikkelin maakunta-arkisto säilyttää Kymenlaakson lisäksi Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon alueiden kirkon, yksityisten ja valtion viranomaisten arkistoja ja asiakirjajäljennöksiä (mikrofilmejä). Soitin sinne Kåren Kellarin yritystietojen perässa jo kuutisen vuotta sitten, mutta silloin kerrottiin että näin uutta aineistoa heillä ei ole. Nyt oli.

Tutkijasalissa oli odottamassa vaunullinen kansioita. Kertaheitolla aukeni taivas niukkoihin tiedonmurusiin tottuneelle. Arkiston palvelu oli erinomaista: Kåren Kellariin liittyvä aineisto oli etukäteen merkitty ja helposti löydettävissä, ja lisäpyyntöni toteutettiin viipymättä. Nopeasti laskettuna aineistoni karttui noin sadalla erilaisella asiakirjalla. Mukana on virka- ja työtodistuksia, tarkastuspöytäkirjoja, vuokrasopimuksia, ravintolan pohjapiirroksia ja selitelmiä liikeideasta.

Tutkimani diskon elinkaaressa on viisi sen toimintaan merkittävästi vaikuttanutta käännettä. Nämä ovat olleet pääpiirteissään tiedossani aiemminkin, mutta nyt ravintolat saivat oikeat nimensä ja henkilönsä, jotka toimintaa kulloinkin pyörittivät.  

Kåren Kellarin vaiheet lyhyesti:

22.11.1969: ravintola- ja nuorisokahvilaliike "Kåren Kellari om. Ritva Larsen". Paikasta käytettiin nimeä "Karhulan Disco-Club nuorisodiskoteekki". Vastuunalaisena hoitajana toimi ensimmäisen vuoden ajan Eeva Turunen ja sen jälkeen Kåre Larsen.

8.9.1977: Antti Kuusi, Markku Sallinen, Erkki Lehtinen ja Heikki Ukkonen vuokrasivat liikehuoneiston syyskuun alusta ja alkoivat harjoittaa ravintolatoimintaa käyttäen toiminimeä ”Kahvila-Ravintola Kåren Kellari”. Yhdessä asiakirjassa näkyy ravintolan nimenä "Kahvila-ravintola Mama Rosa". Antti Kuusi oli vastaavana hoitajana ja Heikki Ukkonen vastaavan hoitajan sijaisena. 

15.11.1977: Yrjö Aarnio ja Ari Suurnäkki vuokrasivat liikehuoneiston ja alkoivat pyörittää diskoa toiminimellä ”Ravintola Sunrise”. Kåre Larsen oli vastaavana hoitajana.

28.9.1978: Ritva Larsen otti paikan jälleen itselleen entisellä toiminimellään "Kåren Kellari omist. Ritva Larsen”. Vastuunalaisena hoitajana oli Kåre Larsen ja hänen sijaisenaan Ritva Larsen.

7.5.1979: Timo Inkinen, Lea ja Joanis Kudunas ja Kirsti Pohjonen perustivat paikkaan "Ravintola Afroditen". Vastuunalaisena hoitajana oli Kirsti Pohjonen ja hänen sijaisenaan Lea Kudunas. 

............................................

Ravintolat eivät seuranneet toisiaan saumattomasti. Kun edellinen ravintoloitsija lopetti eikä uutta vielä ollut löytynyt, jouduttiin paikka välillä sulkemaan. Arkistosta ei löytynyt yhdenkään edellä mainitun ravintolan lopettamisilmoitusta, joten aivan aukotonta ei niiden toiminnan dokumentointi ole ollut.

Muistitietoaineistoni perusteella vaikuttaa siltä, että ravintoloitsijoiden tiheäkään vaihtuminen ei diskon nuorta asiakaskuntaa liiemmin kiinnostanut taikka häirinnyt. Pääasia, että paikka oli olemassa. "Sama baari koko ajan", kiteyttää Sunrisen ja Afroditen aikana diskossa viihtynyt.

Lähteet:

Kymen lääninhallituksen diaarikortit:

Ab: 410. 8962/E. 742/69 K Lar; Ab: 426. 9552/E. 742/70 L; Ab: 523. 7320/411/77 K Kuu; Ab: 523. 9346/ 411/77 K Aar; Ab: 534. 8879/411/78/K Lar; Ab: 546. 3696/ 411/79 K Ink.   

Kymen lääninhallitus: Saapuneet kirjatut asiakirjat: 

Ea:1277. 8962/E.742/69Lar; Ea:1611. 7320/411/77Kuu; Ea:1612. 9346/411/77 K Aar; Ea:1664. 8879/411/78 K Lar; Ea:1693. 3696/411/79 K Ink.

  

Rinteen kulttuurihistoriaa

Rinteen pylväikössä kesällä 1973. Kuvan alareunassa näkyy
säilykepurkki, kenties hernekeittoa? Kuva: Elina Saarinen.

Rinteessä kesällä 1973. Kuva: Elina Saarinen.

Kåren Kellarin nuoret asiakkaat laajensivat 1970-luvun alussa reviirinsä diskon liikerakennuksen takana kumpuilevaan, suojaisaan ja siten helposti haltuun otettavaan Rinteeseen, jossa paikalliset pultsaritkin viihtyivät. Rinteessä nuoret tapasivat ennen vähittäistä siirtymistään sisään diskoon. Kirjoitan Rinteestä tarkemmin tutkimuksessani, mutta otan sen nyt lyhyesti esiin aiheen ajankohtaisuuden vuoksi.

Rinne oli osaksi Kymin seurakunnan, osaksi Ahlströmin tehtaiden mailla. Osa siitä toimi 1970-luvun alussa tehtaan hevosten laitumena.

Kesällä 1972 Rinteessä oli A. Ahlström Oy:n hevoslaidun.
Kuva: Helena Laineen kotiarkisto.

Vaikka nuoret rakensivat omalta osaaltaan paikallista kulttuurihistoriaa Rinteessä, se ei ole tärkeä historiallinen suojelukohde tai ympäristö siinä merkityksessä kuin yleensä tarkoitetaan. Rinteen välittömässä läheisyydessä sijaitsee kuitenkin arvokas, 1850-luvulla rakennettu Karhulan kartanon päärakennus, Hovi, joka uusittiin nykyiseen asuunsa William Ruthin aloitteesta vuosina 1887-92. Puistomaisessa ympäristössä on lukuisia vanhoja asuin- ja talousrakennuksia. Hovi toimii nykyisin kokouskartano-hotellina. 

Rinteen pohjoispuolelle asettuu toinen merkittävä rakennus, 1879 valmistunut Kymin kirkkoherran pappilan puinen päärakennus. Se toimii nykyisin Maakuntatalona. Kymenlaaksossa on runsaasti muitakin kultuurihistoriallisia kohteita, jotka löydät tästä luettelosta.

Nuorille Rinteen kausi alkoi säiden salliessa toukokuussa ja jatkui myöhäiseen syksyyn. Istuma-alustoina toimivat kivet ja sammalmättäät. Viereisestä K-Suurvalinnasta he ostivat keskioluet, limsat ja muut eväät. Osalla oli mukanaan Alkosta ostetut väkevämmät juomat. Kaikki toiminta ei kuitenkaan ollut humalahakuista; Rinteessä vietettiin kirkkaita kesäpäiväkin aurinkoa ottaen. Tärkeintä lienee ollut paikan keskeinen sijainti, rauhallisuus, epävirallisuus sekä se, että Rinne oli utealiailta aikuisten katseilta piilossa.

Rinnettä kutsuttiin myös pylvässaliksi, oltiin ”Lounaan/Lounaksen takana” (Kåren Kellarin naapurin Lounas-Baarin mukaan) tai yksinkertaisesti ”takana”.  Rinteessä ei erotettu tyttöjen tai poikien tilaa, vaan siellä oleiltiin ja istuskeltiin tasavertaisesti omilla paikoilla ja omissa porukoissa samaan tapaan kuin myöhemmin illalla diskossakin. Kaunis kesäilta luonnon helmassa yhdistyneenä pohjien ottamiseen kaveriporukassa on jäänyt aikalaisille mieleen hetkenä, kun kaikki oli hyvin ja varsinainen ilta edessä. Vuonna 1953 syntynyt mies kertoo:

Ja se hyvä iltahan saatto alkaa tosiasias jo Rinteestä et siel istuttii kun aurinko laski ja ne hevoset paino siellä eestais siin laitumella ja juotii sitä pussikaljaa sillee rauhallisesti ja sit siirryttii sinne sisälle.

Näin seudun vanha teollisuusperinne ja kulttuurimaisema liittyivät rockkulttuuriin orientoituneiden nuorten vapaa-ajan viettoon aivan Karhulan keskustassa.

Kårelaisten "kulta-aika" ajoittuu 1970-luvun alkuun, ja silloiset aikalaiset ovat tehneet Rinteestä pyhiinvaelluspaikan Kåren Kellarin muisteloissa. Onnistuukohan myös ensi syyskuussa?

Toiminnot ovat nimittäin nyt muuttumassa. Parhaillaan Rinteeseen rakennetaan päiväkotia, joka valmistuu elokuussa 2013.

Piakkoin sinne aletaan rakentaa myös asuntoja: Kotka - Kymin seurakuntayhtymä myi 15.5.2013  allekirjoitetulla kauppakirjalla uuden päiväkodin viereisen asuntokerrostalotontin YIT Rakennukselle. Pylvässalit ovat tapetilla muuallakin, esimerkiksi Helsingin Vuosaaressa ja Tampereella.

Uusin kuvasarja on otettu huhti-toukokuussa 2013.
Kuvat: Liisa Avelin.

Entisiä kårelaisia kohtaamassa

    Kåren Kellarin viidennet muistelot järjestetään
    lauantaina 7.9.2013. Rivi-ilmoitus Ankkuri-lehdessä
    24.4.2013

Ensimmäinen kohtaus. Istumme Tulikukossa kesällä 2001 kun Örlingin Jukka kertoo, että syyskuussa järjestetään ensimmäiset Kåren Kellarin muistelot. Tieto levisi ja sai entisten kårelaisten keskuudessa innostuneen vastaanoton. Lähdin sinne yhdessä siskoni Helenan ja nuoruudenystäväni Eijan kanssa. Mielissämme pyöri kysymys: keitä kaikkia tulee paikalle? 

Muisteloiden järjestäminen syntyi Kåren Kellarin entisten asiakkaiden Jukka Örlingin, Timo Kähärän ja Esa Pöntysen ideasta. Toteutusvaiheessa mukaan tuli Bengt Hjelt, ravintoloitsija ja diskon entinen tiskijukka. Pekka Örling hoiti puffit Kaupunkilehti Kotkansilmään muun muassa Kotkan Meripäivien aikaan. Markkinoinnin viimeisteli puskaradio. Kåren Kellarin muisto muuttui nyt kollektiiviseksi oltuaan parikymmentä vuotta yksittäisten nostalgia-aaltojen varassa. Nämä ensimmäiset muistelot järjestettiin perjantai-iltana 21.9.2001 ravintola Karhussa. 
 Vaikka idea sai vastaansa monia epäilijöitä, tapahtuman organisaattorit uskoivat asiaansa. Jos heillä jännitystä olikin se osoittautui turhaksi, sillä ensimmäisiin muisteloihin osallistui noin 150 entistä Kåren Kellarin asiakasta ja henkilökuntaan kuulunutta. ”Tää oli ihan uskomaton menestys – vuosisadan bileet”, totesi Bengt Hjelt tyytyväisenä.

Toinen kohtaus. On kevät 2005 ja olen juuri valmistunut Helsingin yliopistosta. Ajatus jatko-opiskelusta kiehtoo. Pohdin eri vaihtoehtoja sukupolvitutkimuksen tekemiseksi, kun työkaveri Eija kannusti minua valitsemaan kaikista vaihtoehdoista Kåren Kellari -teeman.

Jostakin kantautui tieto seuraavista muisteloista. Ensimmäinen kerta oli osoittautunut menestykseksi kaikilla mittareilla mitattuna, joten tapahtuman järjestäjät päättivät alkaa järjestää niitä viiden vuoden välein. Seuraavat muistelot järjestettiin kuitenkin jo 10.9.2005. 

Olin paikalla, samoin Ritva Larsen. Sain esiteltyä hänelle ideani tutkimuksen tekemisestä. Ritva innostui ja sovimme, että aloitan aineistonkeruun Ritvan haastattelulla parin viikon päästä. Siitä tutkimukseni alkoi hahmottua. Otin yhteyttä Turun yliopiston kulttuurihistoriaan ja laadin tutkimussuunnitelman lisensiaatintyötä varten. Se hyväksyttiin marraskuussa 2005, ja niin pääsin aloittamaan uudet opiskelut.

Toisissa muisteloissa vuonna 2005 oli väkeä jo 250. Nyt olivat paikalla hekin, jotka olivat ensimmäisten muisteloiden aikaan epäilleet idean kantavuutta. Musiikkia soittivat Juha Björninen, Pekka Helin ja The Inska Boys. Mukana oli myös portsari-Jokke antamassa vanhat porttikiellot anteeksi.

Kolmas kohtaus. Vuoden 2006 helmikuussa alan julkaista blogia, jossa kokoan muistitietoaineistoa tutkimustani varten. Huhtikuussa 2006 kuultiin, että Benkku järjestää seuraavat Kåren Kellarin muistelot 23.9.2006. Blogissa tapahtumasta suunniteltiin jopa kaksipäiväistä. Siihen ei menty, mutta yhdessäoloaikaa kasvatettiin aloittamalla tilaisuus jo klo 14 Sam´s Pubissa ja Rinteessä.

Karhu-ravintolassa alkoi varsinainen happening klo 18.00. Esiintymässä olivat Pekka Helin, Inska Boys ja dj Jari "Poika" Räikkönen. Tapahtuma herätti vilkasta virtuaalikeskustelua, sillä tapahtumaa edeltävä ja sen jälkeinen viikko tuottivat blogiini ennätykselliset 160 kommenttia.

Neljäs kohtaus. On kesä 2009, ja syntyy idea seuraavien muisteloiden järjestämiseksi 5.12.2009. Silloin tulisi kuluneeksi tasan 40 vuotta Kåren Kellarin ovien avautumisesta. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta. Aiemmista muisteloista poiketen vuosijuhlaa alkoi puuhata toimikunta, johon kuuluivat Jari Johansson, Pekka Laurikainen, Marjut Manninen, Harri Nikkinen ja minä.

Juhlan ohjelma alkoi klo 15.30 Minikirkolla, jatkui 16.00 Sam´s Pubissa siirtyen loppuillaksi ravintola Karhuun. Pidin Baana-pubin metelissä yhden Kåre-esitelmistäni. Illan varsinaiset esiintyjät olivat The Inska Boys, Eddie Thunderbird, No Limit Rock ja Juha Björninen. Ritva Larsenille luovutettiin kunniakirja. Illan mittaan laulettiin yhteislauluna Those Were the Days ja vuorokauden vaihtuessa itsenäisyyspäiväksi Maamme. Ravintola oli jälleen täpötäysi. 

Olin saanut vuosina 2008–2009 viettää muutaman kuukauden mittaisen opintovapaan, mutta muuten tutkimukseni eteni päivätyön ohessa. Tavoite oli tällä välin vaihtunut tohtorin tutkinnoksi, ja kaikki tutkimuksen valmistumisen deadlinet olivat tulleet ja menneet. 
 
Viides kohtaus. Huhtikuussa 2013 jään opintovapaalle saattaakseni tutkimukseni vihdoin päätökseen. Kåren Kellari -buumi on jo jonkun aikaa viettänyt hiljaiseloa; ainakin vuonna 2007 blogini jatkoksi syntyneen Pentti Hakan ylläpitämän mainion Karhula-foorumin aktiivikeskustelijoiden lukumäärä on viimeisen vuoden aikana romahtanut. Kiinnostavimmat keskustelunaiheet näyttävät siellä liittyvän valtakunnan politiikkaan ja -talouteen, harvoin  suoraan Karhulaan. Uusin yhteisöllisyyden tulokas ja ylläpitäjä, Vanhaa Karhulaa -Facebook-ryhmä vaikuttaa elinvoimaiselta.

Osa entisistä diskon asiakkaista on ehtinyt arvella, että Kåren Kellarin 40-vuotisjuhlat olivat viimeiset muistelot. Luulo osoittautui vääräksi. Istuin pari viikkoa sitten koripallopelissä kun kuulin, että Benkku on ottanut tapahtuman järjestääkseen ensi syyskuussa. Esiintyjinä ovat tutut The Inska Boys ja Pekka Helin ja paikkana Kesti-Karhu. Toivottavasti tapahtumaan saapuu tälläkin kertaa se parisataa juhlijaa.

Olen osallistunut kaikkiin edellisiin muisteloihin, eikä tarkoitukseni ole tälläkään kertaa tehdä poikkeusta. 2000-luvun diskoyhteisöllisyys on jopa osa tutkimustehtävääni. On mielenkiintoista saada kokea, millaiset muistelot ensi syksynä nähdään. Suurin osa muistelijoista on toistaiseksi lukeutunut ensimmäiseen ja toiseen diskosukupolveen, osaksi suuriin ikäluokkiin, jotka viihtyivät diskossa vuosina 1969 - 1975. Jää nähtäväksi, joko nuorimmat kårelaiset nyt ovat mukana.

Kuudes kohtaus? Jokainen osallistuu muisteloihin omista lähtökohdistaan ja omine odotuksineen. Vanhojen ystävien tapaaminen, uusiin tutustuminen, hyvän musiikin kuuntelu, tanssiminen: tässä kai ne tavallisimmat syyt lähteä mukaan. Karhula on myös yksi vetovoimatekijä heille, jotka ovat muuttaneet muualle.

Ensimmäiset muistelot olivat minulle käänteentekevät. Ilman niitä en olisi tuskin aloittanut tutkimustanikaan. Kiitos kuuluu siis ensimmäisten muisteloiden ideoijille, järjestäjille ja kaikille mukana olleille.

Jos vielä jaksetaan muistella, olen kuulolla. 

Vuosina 1945 - 1950 syntyneet suuret ikäluokat ovat tulleet keski-ikään, ja muistelotapahtumat kokoavat yhteen yhteisten kokemusten yhdistämiä ihmisiä. Kåren Kellarin muisteloita on järjestetty tasaiseen tahtiin. Se ei kuitenkaan ole ainoa nuoruuden menopaikka, jota muistellaan. Yksistään Kotkassa on 2000-luvulla muisteltu ravintola Ruotsinsalmea ja Palskia ja Haminassa Kasemattia ja Martins-klubia. Nämä ovat havaintojeni mukaan jääneet yhteen tai kahteen kertaan. (Korjatkaa jos ole väärässä.) Lisäksi on järjestetty yli 50-vuotiaiden discoiltoja esim. ravintola Kairossa ja Haminan Seurahuoneella. Todennäköisenä niiden esikuvana on Helsinkiin helmikussa 2006 perustettu K50-disco, jollaista tammikuussa 2007 alettiin Kymen Sanomien tekstaripalstoilla vaatia Kotkaankin.