"Mystinen hopeinen diskomies" eli diskon historiaa

J. Karjalaisen mainio kappale Mennyt mies on niin suosittu, että sen virallinen YouTube-video on kerännyt yli miljoona katselukertaa vajaassa kolmessa kuukaudessa.

Kiinnostus näkyy nettikeskusteluissakin, joissa eri vuosikymmenillä liikkuvien vapauden symbolien diskomiehen, liskomiehen ja nahkamiehen hahmoja analysoidaan vilkkaasti. Karjalaisen nettisivuilta voi lukea faktaa Uuden-Englannin nahkamiehestä.

Disco Stu on diskomusiikin suuri fani.
Hän omistaa Stu´s Discon ja pukeutuu teko-
timantein koristeltuun bailauspukuun. Disco
Stu on jämähtänyt henkisesti 1970-luvun jälki-
puoliskolle. Lähde http://simpsons.wikia.com.

Laulun diskomies on hopeinen hahmo diskon vuosikymmeneksi kutsutulta 1970-luvulta, jonka populaarikulttuurin kuvaston arkkityyppeinä tulevat hakematta mieleen  Disco Stu The Simpsons -tv-sarjassa  tai John Travolta Saturday Night  Fever -elokuvassa.  Diskomies voi olla myös jotakin muuta sen mukaan, millä vuosikymmenellä sattui vaikuttamaan.
  

La discothèque

Ensimmäiset diskoteekit syntyivät toisen maailmansodan aikaan Pariisissa. Siellä ihailtiin Yhdysvaltoja ja mustien amerikkalaismuusikoiden soittamaa musiikkia. Koska saksalaismiehittäjät kielsivät jazzin ja valtaosan modernista musiikista, tanssihaluisille jäi ainoaksi vaihtoehdoksi siirtyä maan alle ja kuunnella musiikkinsa äänilevyiltä.

Näin saivat alkunsa la discothèquet, "levykirjastot", joissa sai myös tanssia.

1940-luvun diskomies on arkinen hahmo, joka saa levykirjastossa mahdollisuuden unohtaa ympäröivän todellisuuden ja nauttia vapauden illuusiosta. Hän ilmaisee itseään tanssimalla ja vastakkaisen sukupuolen läheisyyttä aistimalla. Sota ja ankea arki jäävät hetkeksi taka-alalle.

Sodan jälkeen ilmapiiri vapautui, ja Pariisiin perustettiin lukuisia yökerhoja Whiskey á Go-Go ja Chez Régine etunenässä. Niistä tuli paikkoja, joihin julkkisten tai sellaisiksi haluavien kannatti pyrkiä tullakseen nähdyiksi. 

Disko valloittaa Amerikan

Viesti hienostuneista ja moderneista yökerhoista kulkeutui myös rapakon taakse. Yhdysvalloissa niistä kehittyi vähitellen se disko, joka maailmanlaajuisesti tunnetaan. Diskoille oli tyypillistä asiakaskunnan rajaaminen.

1960-luvun diskomies on esimerkiksi vuonna 1964 perustetun losangelesilaisen Whisky-A-Go-Gon asiakas. Tämän rock-discon uutuus ovat levyjä soittavat ja lasikopissa eroottisesti tanssivat go-go-tytöt. Diskon yli 2000-päiselle asiakaskunnalle esiintyvät muun muassa Otis Redding, The Byrds, The Who ja Jimi Hendrix. The Doors  on paikan house bandinä kuuden kuukauden ajan vuonna 1966.

Diskomies viihtyy siellä, missä uutta nuorisokulttuuria tuotetaan. 

Tämän kehityksen seurauksena disko nousi 70-luvun puolivälissä jälleen suosioon, jossa se paistatteli vuosikymmenen loppuun saakka. Huippu saavutettiin vuonna 1978, ja 1970-luvun loppuun mennessä Yhdysvalloissa oli jo noin 20 000 diskoteekkia. Diskoa vauhditti uuteen nousuun myös diskomusiikin suosio.

Death to Disco!

Ruumiillisuuden palvonta, teatraalisuus ja seksuaalisen vapauden arvostus korostuivat 1970-luvun diskossa. Oli vain ajan kysymys, milloin diskon paheellisuuteen kyllästyttäisiin ja sen suosio kääntyisi laskuun. Vuosikymmenen lopulla niin kävikin.

Rockradion tiskijukka Steve Dahl perusti USA:ssa diskonvastaisen Disco Sucks -liikkeen. Se organisoi satojen diskolevyjen polttamisen chicagolaisella jalkapallostadionilla heinäkuussa 1979. Katso uutiskuvaa.  Dahl myös levytti parodian Do You Think I´m Disco?

Osansa diskonvastaisessa liikehdinnässä oli diskon raunioille
syntyneellä aggressiivisen ja yhteiskunnan epäkohtiin
kantaaottavan punkmusiikin nousulla. ”Death to
disco shit! Become a robot and join the staff at
Disneyland”, kirjoitti Punk Magazine 11.6.1979.
Kuva http://photobucket.com.

Rockin ja diskomusiikin välisessä konfliktissa vastakkain asettuivat valkoiset ja mustat, heterot ja homot, miehet ja naiset, aivot ja ruumiillisuus, "hyvä" ja "huono" musiikkimaku.  

Lauantai-illan huumaa

Palataan vielä lopuksi takaisin diskon kulta-aikaan.

Vuonna 1977 ensi-iltansa saanut Saturday Night Fever, "70-lukulaisten Hair",  viimeisteli diskon tunnettuuden ja vahvisti diskokulttuurin asemaa.

Samalla se yksinkertaisti käsitystä siitä, mikä disko on ja miten nuoret siellä vapaa-aikaansa viettävät. Elokuva myös muokkasi diskon keskiluokkaisen valkoisen massan tarpeisiin sopivaksi. John Travolta esittää elokuvassa 19-vuotiasta maalikaupassa työskentelevää, vanhempiensa kanssa asuvaa Tony Maneroa. Viikon kohokohta on lauantai-ilta ja 2001 Odyssey -disko. Sen tanssilattialla Tonystä kuoriutuu paikan kuningas.

JOHN TRAVOLTA LOOK: puku valkoinen ja kolmiosainen.
Paidannapit reilusti auki ja rintakarvoitus näkyviin. Kuva teoksesta Pollack 1979.

 
















Oikeanlainen pukeutuminen tekee miehen; sen tietää myös Tony. The Disco Handbook vuodelta 1979 kannustaa korostamaan diskopukeutumisessa omaa persoonaansa. Kirjassa esitellään malliksi seitsemän erilaista tyyliä, joista ensimmäisenä John Travolta Look. 

Täältä löytyy se diskomies, josta Karjalainen laulaa. Vapaus yhdistyy glamouriin. Hopealurex ja diskopallot kimaltavat. 

Diskoon on koko sen seitsemänkymmenvuotisen historian ajan paettu arkea. Siihen liittyvät vapaus ja elämykset, miksei myös ripaus mystiikkaa. Ne on vain ymmärretty eri tavoin eri aikoina, ja saaneet eri paikoissa erilaisia ilmenemismuotoja. Disko hengittää samaa ilmaa mitä aika kulloinkin hengittää.

Olen edellä hyödyntänyt erityisesti seuraavia teoksia: Albert Goldman 1978: Disco; Bruce Pollack 1979: The Disco Handbook; Antony Beevor & Artemis Cooper 2012: Pariisi miehityksen jälkeen 1944 - 1949; Alan Jones & Jussi Kantonen 2000: Saturday Night Forever: The Story of Disco; John-Manuel Andriote 2001: Hot Stuff. A Brief Story of Disco; Kari Kallioniemi 1988: Disko jonka Jaska rakensi; Tim Lawrence 2003: Love Saves the Day: A History of American Dance Music Culture 1970-1979; Peter Shapiro 2005: Turn the Beat Around. The Secret History of Disco; Alice Echols 2003: Uhoa ja unelmia; Harry Sumrall 1994: Pioneers of Rock and Roll.