tiistai 7. toukokuuta 2013

Ensimmäisyyden houkutus

Olen viime aikoina miettinyt ensimmäisyyden käsitettä diskoon liittyen. Tunnistan sen viekoittelevuuden ja olen itsekin siihen tukeutunut (ensimmäinen suomalainen diskotutkimus), mutta olen tullut tarkemmaksi. Kun luen tai kuulen jonkin diskoon liittyvän asian, ilmiön tai henkilön olleen ensimmäinen lajissaan, kriittinen tutkijaminä astuu esiin. Haluan tietää, mihin lähteeseen väite perustuu. 

Jotta ensimmäisyysväite on uskottava, sen takana täytyy olla sitä tukevaa alkuperäisaineistoa. Jos sitä ei tuoda esiin, herää epäilys, että kyse on tutkijan tai aikalaiskokijan toiveajattelusta, virhepäätelmästä, tiedon puutteesta tai omakohtaisen kokemukseen tai muistikuvaan perustuvasta yleistyksestä. Ikävässä tapauksessa samat virheet toistuvat teoksesta toiseen ja muuttuvat totuudeksi, jota kukaan ei enää kyseenalaista.

Ongelma voi osaksi syntyä siitä, että nuorten vapaa-ajanviettomuodot ovat usein olleet varsin paikallisia tai lyhytkestoisia, eikä niitä ole välttämättä dokumentoitu minnekään. Lisäksi samankaltaiset ilmiöt saattavat kehittyä useassa paikassa samanaikaisesti, kun aika on kypsä. Diskoiksi nimettyjä ravintoloita on historian saatossa maailmanlaajuisesti ja paikallisesti myös ollut monenlaisia, joten siksi aina on määriteltävä, mitä esimerkiksi diskolla kulloinkin tarkoitetaan.

Yksi esimerkki. Yhdysvaltalaisen historioitsija Albert Goldmanin teos Disco  vuodelta 1978 on suhteellisen kattava ja todennäköisesti ensimmäinen diskokulttuurin kokonaisesitys, mistä syystä hänen näkemyksensä on luonut vahvan suunnan diskotutkimukselle. Goldmania lainaten lähes jokaisessa myöhemmässä teoksessa todetaan, että Pariisin latinalaiskorttelissa Rue de la Huchetten varrella sijaitsi toisen maailmansodan aikaan pieni La Discothèque -kellariravintola, jonne pääsi kuuntelemaan jazzia äänilevyiltä ja tanssimaan piilossa saksalaismiehittäjiltä.

Yhdysvaltalainen musiikkitoimittaja Peter Shapiro kyseenalaistaa tulkinnan ja itse asiassa koko kyseisen ravintolan olemassaolon vuonna 2005 julkaistussa Turn the Beat Around -tutkimuksessaan. Tutkittuaan ranskalaisia jazz-arkistoja Shapiro ei löytänyt lainkaan merkkejä nimeltä mainitun ravintolan toiminnasta Pariisissa kyseisenä aikana. Goldmanin ongelma on, että hän ei osoita mihin lähteeseen tietonsa perustaa.

Syntyi myytti ensimmäisestä diskosta, jota ei ehkä koskaan ollut olemassakaan.
 

12 kommenttia:

  1. Tuota voi olla Suomesta käsin vaikea jäljittää. Pitäisi tutkia omien tuon sodan aikana äänitettyjen ranskalaisten jazzlevyjen (Django Reinhardt jne.) Monet niistä ovat ilmestyneet ennen Goldmanin kirjaa. Kun vaan ehtisi. Kyseessä on kuitenkin ollut mitä ilmeisemmin salakapakka, koska saksalaismiehittät eivät suhtautuneet keskimäärin ottaen jatsiin mitenkään lämpimin tuntein. Poikkeuksiakin oli, mm. Djangolla oli ihailijoita saksalaisessa upseeristossa.

    Olisko tämän ranskankielisen Wikipedia tekstikin lainattu Goldmanilta? Kirjoittaja tietäisi, vaan ei kerro.

    "Le terme discothèque semble provenir du nom d'un club situé, en 1941, rue de la Huchette à Paris, à une adresse inconnue. Il se peut que ce soit le personnel qui y choisissait les disques, ou peut-être y avait-il juste un juke-box à la disposition des clients. La naissance du club a un rapport avec l'Occupation et certaines interdictions imposées par les Allemands. Le concept moderne de discothèque a cependant été inventé un peu plus tard, et ailleurs : en 1953, alors qu'elle travaillait au Whisky à Gogo à Paris, Régine a décidé de peindre les lumières de toutes les couleurs, de les animer à la main, et de remplacer le juke-box par un double tourne-disque pouvant diffuser la musique de façon ininterrompue, et surtout sous son contrôle. Régine aura de la prédilection pour de la musique animée et popularisera le cha-cha-cha."

    Ennen pariisilaista taisi amerikanmaalla olla juke joint -nimellä kutsuttuja tanssimestoja, joissa musiikki tuli nurkassa olleesta levyautomaatista, juke boxista. Elävää musiikkiakin taisi olla joskus tarjolla. Niissä soi blues ja juomapuoltakin löytyi jopa kieltolain aikaan.
    Samantapainen oli barrelhouse, jossa musiikista huolehti usein pianisti. Tanssia, korttipeliä ja viinaa.

    Mikä sitten oli ensimmäinen?

    Tässä osoitteessa on aika hyvä (???) Wikipediateksti parin kuvan ja pitkän kirjallisuusluettelon kera juke jointeista:
    http://en.wikipedia.org/wiki/Juke_joint

    VastaaPoista
  2. Äh, kiirettä.
    Siis pitäisi tutkia sen ajan jazzlevyjen KANSITEKSTEJÄ. Ja ehkä joku ranskalaisen jazzin historiikki. Ehtispä vaan. :-)

    VastaaPoista
  3. Luulen, että maailman ensimmäisen diskon arvoitus ei koskaan selviä, eikä ole tarpeenkaan. Esimerkki vaan kertoo, että meillä ihmisillä on kiinnostusta tietää mikä oli just se eka! Tämä La Discothèque -myytti on yleisin, mutta samankaltaisia putkahtelee eri maista. Ranskankielisessä lainauksessasi mainittu Regine Zylberberg perusti yökerhon Pariisiin noin vuonna 1947 ja julistaa omaelämäkerrassaan: "It was the first ever discotheque and I was the first ever club disc-jockey." Olen tehnyt sellaisen linjauksen, että diskoteekissä joku (asiakas tai dj) soittaa levyjä joko salakapakassa tai julkisessa. Jos oli jukeboksi, sitä en pidä diskona. Siis tällä hetkellä näin, katsotaan miten asia kehittyy ... Myös Helsingin ensimmäisestä diskosta liikkuu eri variaatioita. Siitä kuitenkin lähdetään, että Karhulan ensimmäinen disko oli Kåren Kellari. Kotkan seudulla se tuli toiseksi, sillä ravintola Meritornin 9. kerroksessa ehdittiin alkaa diskoillat kolme päivää aiemmin. Mutta siitä myöhemmin lisää.:-D

    VastaaPoista
  4. Tuo Juke Joint -juttu kannattaa tsekata. Olet tietysti sen tehnytkin. Tokko levyautomaatteja joka mestaan riitti, vaan veivattava grammari ja nivaska seiskakaseja saattoi olla musiikin lähteenä. Vanhasta ilmiöstä kuitenkin on kyse. Tanssia ja juomia levyjen tahtiin. :-)

    VastaaPoista
  5. Googlessa on ilmaisluettavana Lori Ortiz'in Disco Dancing -niminen kirja.

    Tämännäköinen. Sekin toistelee Pariisin La Discothèque -tarinaa. Mistäpä sen oikeellisuuden tarkistaisi: tokko mistään ainakaan näin kaukaa:

    VastaaPoista
  6. Yllämainitun 'Disco'-kirjan tekijä Albert Goldman ei tunnetusti ole oikein hyvässä maineessa tutkijana ja kirjoittajana. Tarinaa pukkaa.
    Tässä Amazonin 'lukija-arvion' alkua Goldmanin Elvis Presley -elämänkerrasta:

    "Albert Goldman has long been considered a biased hack, and his Elvis bio, if anyone recalls the Rolling Stone article going through it, researching it, and refuting it, is the basis for a lot of Goldman's bad reputation. Anyone, anyone, with a modicum of knowledge about Sam Phillips certainly knows he never used the N word - never - and yet this book is supposedly factual. And his big source is Lamar Fike? Hello!

    If you want to read an honest account of Elvis' life, try the books by Peter Guralnick, Last Train to Memphis and Careless Love. This two book set is, in my opinion, the definitive biography of Elvis Presley. This may come as a shock to some, but Elvis was about music and guess what, Guralnick's books actually discuss the music in detail, including the genesis of rock 'n' roll itself, making for fascinating reading."

    Oikean tiedon löytäminen ja välittäminen ei aina ole helppoa. Totuus ei tunnu olevan kaikkien ensisijainen tavoite tässäkään asiassa.

    VastaaPoista
  7. Tulipa mieleen:

    Vanha ilmiö tämäkin. Joskus 30-luvulla Amerikanmaalla oli paikkoja, jossa pääsi tanssimaan (naisen, miehenkin (?) kanssa) maksua vastaan.
    Siitä on olemassa leffa (1931 ja uusiksi 1945) nimeltä 'Ten Cents A Dance'.

    Tässä sen nimibiisi esittäjänä Ruth Etting':
    http://www.youtube.com/watch?v=PpU-mcgBJxE

    Ja taustoja Wikipediasta:

    " "Ten Cents a Dance" is a popular song in which a taxi dancer laments the hardships of her job. The music was written by Richard Rodgers, with lyrics by Lorenz Hart. The song was published in 1930. It has the usual clever lyrics by Hart including a very intriguing rhyme: "Sometimes I think I've found my hero, but it's a queer romance..."

    The song was originally written for Lee Morse who was acting in the musical Simple Simon, but when Morse showed up intoxicated at the Boston opening of the musical, Florenz Ziegfeld fired her. She was replaced by Ruth Etting in the show, and Etting popularized the song as well in a Columbia recording made in 1930. This recording was inducted into the Grammy Hall of Fame in 1999. In 2012 it was added to the Library of Congress's National Recording Registry list of "culturally, historically, or aesthetically important" American sound recordings."

    Taxi dancer. Siinäpä ammatti. Kyytiä tarjolla.



    VastaaPoista
  8. Tässä yhdeksänminuuttinen näyte vuoden 1931 leffaversiosta:
    http://www.youtube.com/watch?v=wI1R-bOCoZQ

    :-)

    VastaaPoista
  9. Ruudun oikeassa laidassa näkyisi olevan lisää katkelmia elokuvasta. Olisko koko filmi?

    Sen ajan kaupunkidisco?

    Juke jointit taisivat olla enemmänkin maaseudun mestoja ja rankempi meininki.

    VastaaPoista
  10. Katselin huvikseni vielä tuota amerikkalaista 'taxi dance' -ilmiötä.

    Kun kirjastoon ei ole ollut aikaa, käytän vähän apämääräisempää Wikipediaa. Tässä jutunpätkä asiasta.
    --------

    "A taxi dancer, or taxi for short (the word has been used since circa 1927), is a paid dance partner in a partner dance. For official purposes in the US, their occupation was referred to as "dancer", when they worked in taxi-dance halls that had all the necessary business permits. But there were some professional secretaries who did moonlighting, or who worked part-time legally as a "dancer". Taxi dancers are hired to dance with their customers on a dance-by-dance basis. The term "taxi dancer" comes from the fact that, as with a taxi-cab driver, the dancer's pay is proportional to the time he or she spends dancing with the customer.

    During the 1920s and '30s when taxi dancing enjoyed its peak popularity, patrons in a taxi dance hall would typically buy dance tickets for ten cents each, giving rise to the term "dime-a-dance girl". When a patron presented a ticket to a taxi dancer, she would dance with him for the length of a single song. The taxi dancers would earn a commission on every dance ticket that they collected from their dance partners. Typically half the price of the ticket went to pay for the orchestra, dance hall, and operating expenses, while the other half would go to the taxi dancer. The "ticket-a-dance" system was the centerpiece of the taxi-dance halls where the taxi dancers worked. During the 1920s, taxi dancers, while only working a handful of hours an evening, frequently made two to three times the salary of a woman who might work in a factory or a store.

    Descriptions of taxi dancers and taxi dancing were documented as early as 1913 within San Francisco's Barbary Coast neighborhood. At that time in San Francisco, the ticket-a-dance system was used in what were called closed dance halls, because female customers were not allowed: the only women permitted in these halls were the dancing female employees.

    In the 1920s taxi dancing reached national popularity. At that time in Chicago and in other large cities of the United States, dance academies began to adopt the ticket-a-dance system for their students. This system was so popular at dance academies, that taxi dancing quickly spread to an increasing number of non-instructional taxi-dance halls. By the mid-1920s, scores of taxi-dance halls had opened in Chicago and other cities, as the taxi-dance hall became the most popular place for urban dancing. Some films and novels of that era occasionally chronicled the life of taxi dancers. In 1927, Joan Crawford starred in the film The Taxi Dancer. Near that time actor Ed Wynn starred in the Ziegfeld Broadway musical Simple Simon, which popularized the song "Ten Cents A Dance", which in turn inspired the 1931 film Ten Cents a Dance starring Barbara Stanwyck.

    Taxi-dance halls flourished in America during the 1920s and 30s. But after World War II the popularity of taxi dancing began to diminish, and most of the taxi-dance halls disappeared by the 1960s."
    --------

    Rahat jaettiin paikan omistajan, tanssitytön ja ORKESTERIN kesken. Ei siis äänilevyjä näissä mestoissa?


    VastaaPoista
  11. Katselin vielä aamutuimaan 'juke joint' -mestojen musiikkivälineitä.

    Tässä Wikipedian juke joint -artikkelin tekstiä siellä soitetusta musiikista:
    ----------
    "Juke joint music began with the black folk rags ("ragtime stuff" and "folk rags" are a catch-all term for older African American music) and then the boogie woogie dance music of the late 1880s or 1890s and became the blues, barrel house, and the slow drag dance music of the rural south (moving to Chicago's black rent-party circuit in the Great Migration) often "raucous and raunchy" good time secular music. Dance forms evolved from ring dances to solo and couples dancing. Some blacks, those seeking white approval, opposed the amorality of the raucous "jook crowd".

    Until the advent of the Victrola, and juke boxes, at least one musician was required to provide music for dancing, but as many as three musicians would play in jooks.[9] In larger cities like New Orleans, string trios or quartets were hired."
    ----------


    Tästä pitäisi löytyä sen ajan VICTROLA-levysoittimen tiedot ja jokunen kuva:
    http://en.wikipedia.org/wiki/Victrola#The_Victrola

    Mikä yhdistää Kåren kellarin ja juke jointit? Se on BLUES. Sama musiikki alalajeineen kelpasi tanssittavaksi molemmissa, vaikka aikaeroa oli neljännesvuosisata tai enemmän.

    VastaaPoista
  12. Muddy Watersilla on biisi, jonka nimi on

    "The Blues Had A Baby And They Named It Rock And Roll"

    Sa alkaa näin:

    "All you people, you know the blues got a soul
    Well this is a story, a story never been told
    Well you know the blues got pregnant
    And they named the baby Rock & Roll"


    VastaaPoista